Kun elämä muuttuu epärealistiseksi tavoitteluksi

Eilen havahduin pohtimaan omassa pienessä päässäni, että hitto kun tuli lusmuiltua koko päivä. Pysähdyttyäni illan päätteeksi hetkeksi pohtimaan mitä oikeasti olin saanu aikaiseksi, niin lopputulos olikin aika yllättävä. Tajusin päivän aikana saaneeni aikaiseksi vaikka ja mitä ihan huomaamatta ja rennolla tahdilla. Kaikkien askareiden ja suoritetujen hommien lisäksi olin vielä ohessa kerennyt pamauttaa kaksi pätevää treeniäkin, joten miten hemmetissä sitä päätyi edes alunperin luulemaan, että höntsäillen mentiin.
Itseltään tulee välillä vaadittua aivan liikoja, ja koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja saavuttaa suuria asioita. Kaikki jantterit lehtien lööpeissä, somessa sekä ihan lähipiirissäkin tuntuvat koko ajan tekevän jotain kehittävää ja tärkeää ja painavat hirveällä tahdilla hymyssä suin duunia, kun itsellä tekee tiukkaa jo nykyistenkin aikataulujen ja tehtävien parissa. Jep. Kuulostaako tutulta?

Ehkä sitä vain muodostaa omanlaisensa epärealistisen palapelin omaan ajatusmaailmaansa muiden ympärillä olevien ihmisten saavutuksista. Tuttavapariskunta remontoi samanaikaisesti kämppää, käy töissä ja opiskelee sekä siinä ohessa matkustelee vaikka ja missä. Viime viikonloppuna he viettivät päivän aktiivisesti luontopolulla ja illalla viimeistelivät saunan rempan. Naapuri kertoo valmistuneensa juuri yliopistosta, aloittaneensa oman yrityksen, harrastavan säännöllisesti hyväntekeväisyystoimintaa ja toimivansa luottamustehtävässä eräässä järjestössä. Seuraamassani blogissa nainen kertoo saaneensa juuri ylennyksen huikean työpanoksensa johdosta, rikkoneensa 14 omaa ennätystä viime viikkojen treeneissä ja valmistellessaan koko viikon vuosisadan siisteimpiä Halloween-kekkereitä, ja minä istun tässä sohvalla läppäri sylissä syömässä voileipää ja toteuttamassa tällä hetkellä noh, en mitään. 
Silti kuitenkin osa tutuistani toteaa minun olevan superihminen, kun saan koko ajan kaikkea aikaiseksi ja niin monella eri osa-alueella. Mitä hittoa? Miksi sitten itsestä tuntuu, että kaikki muut ympärillä touhuavat paljon enemmän ja saavuttavat paljon merkittävämpiä asioita kuin minä? Ehkä sitä vain aliarvioi itseään ja alitajuisesti koko ajan vertaa itseään muihin. Ehkä mieli kokoaa muiden ympärillä olevista kaikki kohokohdat ja kiiltävän säihkyvät asiat, ja oma mielikuvitus romantisoi nämä yhdeksi isoksi epärealistiseksi aikaansaannosten hybridiksi. Tätä kaikkien ympärillä olevien ihmisten menestyksen ja aikaansaannosten summaa (jota on vielä kiillottanut omassa nupissaan entistä huikeammaksi unohtaen ne nurjat puolet) sitten vertaa omiin, niin järkikin jo sanoo, etten voi olla kuten kaikki muut yhteensä.


Itsensä vertailu muihin ei ole millään tavalla järkevää, oli kyse sitten elämäntilanteesta, saavutuksista, ulkonäöstä, osaamisesta tai mistä tahansa muusta. Olen luullut sisäistäneeni tämän jo aikoja sitten, mutta miten sitä silti alitajunnassaan onnistuu aina tietyillä osa-alueilla tätä tekemään. Olemme kuitenkin kaikki yksilöitä omine polkuineen, ja meillä jokaisella on omat heikkoutemme ja vahvuutemme sekä menneisyytemme ja tulevaisuutemme. Kaikkea emme missään nimessä voi olla, joten miksi vähätellä itseään, jos ei ole saavuttanut samoja asioita kuin joku muu? Dämn. Mulla on edelleen opittavaa.

Edellinen juttuni: 3 ASIAA