ONKO AIKUISUUDEN PAKKO OLLA KUIVAA (ja raskasta)?

Kaupallinen yhteistyö: OP

Aina hetkittäin tuntuu siltä, että vitsit, miten paljon on kaikkea. Ihan oikeasti. Niinkuin aivan kaikkea. Ja aivan liikaa.

On työasioita, lasten päiväkotihakemuksia ja nettikirppisten kauppojen loppuunlyömistä. Sähköposteja, kauppareissulta unohtuneita vessapaperipakkauksia, koiran rokotuksia ja vakuutuksia. On läheisten laittamia viestejä, auton kesärenkaiden vaihtoa, taloyhtiön kokouksia ja lapsen kesäkenkien metsästystä. On kaverin polttareiden suunnittelua, nettikauppojen hutiostosten palauttamista, asuntolainan kilpailutusta ja hammaslääkärin tarkastuksia.

(Vähän naurattaa, kuinka tyhjentävästi onnistuin kuittaamaan koko monialaisen työni yrittäjänä termillä “työasioita”. Voi jösses, mikä savotta oma palettinikin on. Kaiken muun tämän elämän lisäksi. Hah.)

Mun on henkilökohtaisesti ja aktuaalisesti pakko käyttää puhelimen ja läppärin välillä synkronoituvia “to do-listoja”. Nämä listat ovat mulle elintärkeitä. Jos haluan selvitä elämästä hengissä edes jossain määrin selväjärkisenä, niin mulla on oltava ulkoistettuna aivoistani listamuotoon kaikki eri nippelit ja nappelit. Niin arjen kuin töidenkin puolesta.

Juuri ennen nukahtamista on helpompi iskeä mieleen pamahtanut “tää on pakko hoitaa”-välähdys huomisen tehtävälistalle kuin jäädä pyörittelemään, että missäs välissä ja miten mä sen hoidan.

Vitsit, kun voisi välillä vaihtaa aikuisuuden ylikirpeisiin irttareihin ja kutsuun Tylypahkaan (kiiitoooos).

Sitten on se elämä

Siis se sellainen elämä, joka tapahtuu näiden kaikkien “aikuisuuden suoritteiden” ohessa. Se, jossa on kiva käydä päivän päätteeksi urheilukentällä vetämässä loikkia. Sellainen, jossa voi sydän pakahtuen ihastella, kuinka oma pikkutyyppi oppii osoittamaan kirjan aukeamilta leppäkertut hihkaissen samalla kovaan ääneen “khä”.

Elämä, jossa voi pysähtyä fiilistelemään oikein tujakan tummaa mustapaahtoista kahvia olohuoneen sohvalle. Nauraa lauantai-iltana huutonaurua kaverin kertomille opiskeluaikojen “kehtaan kertoa tän sekoilun vasta nyt”-paljastuksille.

Sillein vain elää ja olla. Hetkessä. Tässä ja nyt. Koska toisaalta. Eihän sitä elämää voi oikein muutenkaan elää. Ei vaikka kuinka yrittäisi, ja vaikka kuinka tämä “aikuisuus” meinaa iskeä niskan päälle ja turruttaa. Mutta en mä halua olla sellainen aikuinen, joka on unohtanut elää ja lähinnä suorittaa arkeaan. Vaikka kai se on välillä sitäkin.

Mä haluan olla se aikuinen, joka tarttuu vauhdilla liaaniin sellaisen nähdessään ja testaa saako osuman tikkatauluun olan yli väärinpäin heittäen. Mä haluan olla se aikuinen, joka intoutuu nollasta sataan frendin täysin typerästä päähänpistoista, ja valitsee välillä hauskuuden sen järkevimmän sijaan. Aikuinen, jonka elämään kuuluu muutakin kuin arjen pyöritys, työt, rutinoituneet juoksulenkit ja pyykinpesu. Vaikka pyykinpesu on musta nykyään oikeasti hauskaa. Haha!

Oliko muka joskus “enemmän aikaa”?

Välillä sorrun siihen ajatukseen, että olipa elämä vähemmän kuormittavampaa ja velvollisuuksiltaan vähemmän pirstaloituneempaa ennen lasta. Mutta eihän se tavallaan ollut. Silloinkin sitä aina haaveili, että vitsit kun olisi vähemmän kaikkea “sälää”. Ei silloinkaan tuntunut löytyvän kiinnostusta saati aikaa siihen, että olisi puljaillut auton katsastusten tai puhelimen hajonneen näytön vaihdon kanssa.

Nyt olen vähän oppinut jotain olosuhteiden pakosta. Tein pari viikkoa sitten aivan huikean päätöksen puolisoni kanssa. Siirsimme kesälle kaavaillun ison valmennusprojektin syksymmälle. Tämä selkeytti ajatuksia ja elämää. Oli välittömästi helpompi hengittää, ja keskittyä olennaiseen, eli elämään.

Ehkä myös oivalsin, että ihan totta. Se kiire ja “on ihan liikaa kaikkea” on osittain omissa käsissä. Siihen on mahdollista ihan oikeasti vaikuttaa itse. Ei aina, mutta usein ja ainakin edes hieman. Se vain nähtävästi pitää päättää tehdä. Ja näin aikaa ja tilaa voi oikeasti jäädä kaikelle keveämmälle ja “ei-niin-aikuiselle”. Kun ei ole kaikkea ja joka suunnalla.

Ylimääräisten karsiminen ja asioiden selkeyttäminen voi tehdä törkeän hyvää.

Asia, joka helpottaa aidosti meidän “aikuisuutta”

Aikuisuus on välillä tosi kuivaa, koska on vaan hoidettava tietyt velvollisuudet. Tässä elämän härdellissä laina-asiat, vakuutukset ja raha-asiat ovat loppupeleissä aika merkittävä asia. Sen sijaan, että niitä tarvitsisi pyöritellä monissa mahdollisissa puljuissa (joka tuntuu jo lähtökohtaisesti uuvuttavalta), on ollut hel-pot-ta-vaa, että nämä lähes kaikki pyörivät meillä OP:lla. Kaikki yhdessä paikkaa, ja vain yhden kirjautumisen takana.

Nämä elämän “pakolliset pahat” ja “arjen kuivimmat asiat” on helpompi hallita, kun ne ovat yhdessä paikassa. Etteivät kaikki ole ripoteltuna eri paikkoihin (kuten meillä oli ennen). Ja että, se paikka olisi sellainen, että toisessa päässä loppuun asti mietitty, että miten asiat luistavat nykyaikaisella tavalla ja mahdollisimman kevyesti ja nopeasti. KIITOS.

Palveluliiketoiminta on hiottu “minttiinsä”, ja se jos jokin ilahduttaa, koska elämä on välillä sellaista hullunmyllyä, eikä aina kiinnosta eikä kerkeä perehtymään kaikkiin koukeroihin. Apu ja vastaukset ovat osuuspankin omistaja-asiakkaana tulleet kuin itsessään eteen, ja tuskanhiki monesti haihtunut jo ensimetreillä. KIITOS x 2.

Myös taloudellisesti ollaan hyödytty laajasta asioinnista, sillä kertyneillä OP-bonuksilla on kuittaantunut jo useamman vuoden osa vakuutusmaksuista, mikä ollaan katsottu todella isoksi eduksi muiden taloudellisten ja ajallisten etujen lisäksi. Mitä vähemmän rahaa kuluu, sen enemmän sitä jää muuhun elämän kivaan (eli aikuisuuden ehdottomasti parhaimpiin puoliin, koska voi päättää, mihin ne rahansa laittaa).