MUN TÄYDELLINEN ELÄMÄNI
Olen ehdokkaana Inspiration Blog Awardseissa kategoriassa “vuoden energisin”. Tämä voisi olla leima, jonka alle olisi helppo heittäytyä. Kun sinut tituleerataan julkisesti joksikin tietyksi, se voi helposti ottaa vallan myös omassa päässä. Energinen. Iloinen. Määrätietoinen. Aikaansaava. Reipas. Pirteä. Näistä ominaisuuksista saan paljon palautetta myös blogissani ja muissa somekanavissani seuraajilta. Sellainenhan minä olen. Vai olenko?
No joo. En kyllä kiellä sitä, etteikö multa ajoittain löytyisi virtaa aika paljonkin. Nauran helposti, kovaa ja melkoisen paljon. Innostun toisinaan vähän typeristä ja pienistäkin asioista joidenkin mielestä jopa turhankin helposti. Huumoria viskelen vähän väliin jos toiseenkin (myös siihen kuraan), ja Instakuvissa ja blogissakin näkyy melkoisen iloista naamataulua ja (surkea) läppä lentää rivien välissä.
Aiheesta, että somevaikuttajat ja bloggaajat kiillottavat arkeaan ja antavat väärää kuvaa todellisesta elämästään on jauhettu jo iät ja ajat. Blaa blaa. Sama vanha virsi, mutta pakko tähän soppaa on vähän omaa lusikkaa uudelleen sipaista. Jokainen siellä somessa on kuitenkin vain ihminen. Jokaisella meillä on niitä hyviä ja huonoja hetkiä, ja jokainen saa itse valita, mitä sinne silmäparien nähtäville suoltaa.
Kyllä mä tänne yritän viskellä myös välillä niitä ikäviäkin asioita elämästä, ja joskus olenkin saanut siitä palautetta, että voisit tuoda niitä enemmänkin esiin, ettei menisi kiiltokuvaksi. Ei kuitenkaan varmaan hirveän monelle tule ensimmäisenä mieleen migreenin iskiessä tai puolison kanssa kinastellessa pistää Instagramin MyStorya laulamaan, että hei katsokaa. Tää on sitä oikeeta elämää. En minäkään mikään sirkuseläin ole. Elän itselleni. En muille, vaikka paljon asioita jaankin. Sitä enemmän jää myös luonnollisesti jakamatta.
Välillä ihan oikeasti itse olen kokenut tunnontuskia siitä, että olen ajoittain kokenut voivani huonosti. On tullut surkea fiilis nimenomaan siitä, että on ollut surkea fiilis. Olen tuntenut itseni feikiksi, sillä niin monesti minua on tituleerattu muiden ihmisten sanoin ja heidän mielissään joksikin aivan muuksi.
Minäkin herään joskus silmät sikkurassa huonosti nukutun yön jäljiltä. Kitisen puolisolle (turhasta). Siivoan koiranpennun kuratassujen jälkiä eteisestä, valkoisesta hupparistani ja kylppärin matosta. Vatsaa välillä turvottaa ja näytän aivan Muumimammalta tai vähintään siltä, että mulla olisi kuudennella kuulla pullat uunissa. Kaadan puoli litraa kahvia sohvalle ja läppärin päälle (todiste 😀). Taistelen pinna kireällä vakuutusasioiden ja veroilmoitusten parissa. Soitan joskus vollottaen työmatkalla olevalle miehelle. Ärsyttää, kun yöpurenta aiheuttaa kasvosärkyä. Toisinaan tuntuu, etten ole saanut mitään päivän aikana aikaiseksi. Unohdan vastata sähköposteihin. Skippaan treenin, koska väsyttää. Turhaudun huomatessani pyykinpesuaineen olevan loppu juuri kriittisellä hetkellä.
Kyllä se kura kuuluu ihan joka päivään, ja tasaisesti jokaisen elämään. Ei se tietenkään poista sitä faktaa, että silmät edellisen illan itkuista turvonneena voin herätä uuteen päivän hyvillä mielin ja reippaana. Tai vaikka nyyhkyttäisin yksin sohvalla, etten tuntisi itseäni silti onnelliseksi. Tunteminen on omalla tavallaan lahja, vaikka välillä voisikin olla niin ihanaa, että saisi blokattua ne epämieluisat surinat sieltä nupin sisältä. Aivot off ja ahdistus roskalavalle. Ja vaikka yhdellä hetkellä ketuttaisikin kuin pientä oravaa käpy jäässä, niin silti parin minuutin hengittelyn jälkeen voin sähköttää hymy naamalla kohti uusia haasteita.
Kura sekä elämältä niskaan kaatuva terva, höyhenet ja ydinjäte eivät kuitenkaan poissulje sitä, etteikö niistä huolimatta voisi olla pääosin iloinen, reipas ja onnellinen. Tämä pätee myös päinvastoin. Vaikka olisi kuinka räiskyvä ja pirteä persoona tahansa, niin jokaisella meistä on myös niitä epävarmuuksia, heikkoja hetkiä ja ihan tavallista tylsää sekä tasaista menoa. Ei se ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolella, ja toisaalta jos on, niin jokaisella meistä on mahdollisuus tavoitella muutosta elämässään tai ajatusmaailmassaan.
Kannattaa myös varoa oikeasti sitä, että mitä muilta imee itseensä. Vaikka joku määrittäisi sinut millaiseksi ihmiseksi tahansa niin hyvässä kuin pahassa, niin sen ei kuuluisi vaikuttaa sun käsitykseen sinusta itsestäsi. Ole rohkeasti oma itsesi, tee niitä asioita, joita rakastat ja usko itseesi. Sinä itse tunnet itsesi parhaiten, joten anna sinun näkyä juuri sellaisena, kuin sinä oikeasti olet! 😉
Häikäisevää loppuviikkoa joka kuuppaan! Pus!
Kurkkaa myös:
Pirteän tytön syndrooma
& Lihaskimppu vai rimpula – Kuinka kuvat hämäävät?
Edellinen juttuni:
3 x Itsetehdyt hampurilaiset – Taivaallista!
♥ SEURAA MINUA ♥
YouTube // Bloglovin // Facebook // Instagram
Ihana kirjoitus❤️ Oon seurannut sun blogia pitkään, ja aina vaan hämmästyttää miten aitona jaksat pysyä, ja miten hyvä mieli sun teksteistä tulee.
Ihan valtava kiitos sinne Hilda! <3 Tuo on oikeasti todella ihana kuulla, että näistä välittyy hyvä fiilis ja aitous, sillä itsekin olen tässä viime aikoina paljon pohtinut, että millaiseltahan tää mun meno ulospäin näyttää ja kuvastaako se oikeasti sitä aitoa elämää ja todellisuutta, vaikka eihän sitä kaikkea voi (eikä kannatakaan) somessa jakaa.
Joo, tutustuttuani erääseen erään alan melko näkyvään hahmoon tajusin että somessa ja muutenkin voi antaa itsestään ihan täydellisen poikkeavan kuvan, kuin millainen oikeasti ja pahimmillaan on. Tuntuu olevan niin, että mitä enemmän hehkuttaa vaikka empaattisuutta ja positiivisuutta niin sitä enemmän löytyy esim. vihaa sisältä. Pitää ylikompensoida ulospäin niitä ominaisuuksia mitä ei itsessä ja muissa siedä. Nyt en voi kuin naureskella hänen “seuraajilleen”..yleensä kaikki liiallisuuksiin menevät ominaisuudet ovat feikkiä ja peittämässä sitä päinvastaista puolta.
Erittäin mielenkiintoista pohdintaa, ja toi voi hyvinkin pitää joillakin ihmisillä paikkaansa. Somessahan jokainen meistä voi antaa millaisen kuvan itsestään haluaa, ja kuten sanoin, niin “pahimmillaan” jopa paikkailla omia puutteitaan. Mun mielestä tietynlainen todistelu kyllä lähes aina paistaa somesta jollain tapaa läpi, ja jos joutuu nimenomaan ylikorostamaan tai päälle liimaamaan itse itselleen tiettyjä ominaisuuksia, niin kyllä se aina jollain tavalla ainakin omaan nenääni haisee.
Toki itsekin kyllä paljon pohdin juuri kanssa tuota, että kuinka realistisen kuvan mä annan itsestäni jättämällä niin paljon kertomatta, ja enkä missään nimessä haluaisi olla mikään kiiltokuva tai feikki. Kaikkea kuitenkaan ei mielestäni kenenkään kannatakaan jakaa, ja monissa asioissa, joista tekisi mieli ääneen puhua, on jollain tavalla liitoksissa myös muita ihmisiä, mikä tekee välillä hommasta aika vaikeaa. En nimittäin halua muita lähimmäisiäni edes jollain tavalla koskevia asioita avata koko maailmalle. Heräsipäs tästä taas ajatuksia!