Toronton kisahärdellistä on pyörähtänyt nyt aikalailla kolme viikkoa, mutta heitänpä vielä vihonviimeisen skabaan liittyvän leppoisamman postauksen ilmoille. Tarinoita ja yksityiskohtia päivään liittyen löytyisi allekirjoittaneelta kuin riisiä Kiinasta, joten miksipä niitä sisällään pitämään. Tässä siis tarjolla erittäin randomeita faktoja ja tiivistettyjä tarinanpätkiä Toronton kisaan liittyen, joten päästetäänpä tämä perjantaikevennys vauhtiin! Tättärää!

RANDOM FAKTOJA TORONTON KISASTA

Paikallinen jengi syttyi ihan hulluna ohjelmassani olleesta “CAN”-kyltistä. Kyltti oli nimenomaan tarkoitettu Moulin Rougen “Can Can Can”-teemaan, jossa intron mukaan silläkin oli toki kaksinainen merkitys kyvykkyyden ja tanssityylin ilmaisemiseksi.  Takahuoneessa paikallinen porukka oli kuitenkin ihan pähkinöinä punavalkoisesta kyltistä, ja pian selvisi, että miksi.
“Oh cool, it’s CAN for Canada!”
“Umm, no, it’s actually… I mean, yeah! SURE!” 😀
Yllättävintä oli äänekäs kannustus yleisöstä, kun luulet, että paikalla sinua kannustamassa olisi vain Jumppa, hah! Jälkikäteen selvisi, että siellä oli myös muita suomalaisia katsomossa, jeij!
Mulla oli oikeasti ihan järkyttävän hauskaa lavan takana. Huoltajia lavan taakse ei kovin monesti pääse (paitsi jos maksaa kalliin bäkkäripassin), joten aika meni hengaillessa muiden Pohjois-Amerikkalaisten kisaajien kanssa. Oli ihan huippua oikeasti päästä tutustumaan muihin kilpailijoihin ihan kunnolla ja todeta, että ainoana ei-natiivi-enkkua jauhavana sopeuduin porukkaan silti ihan huippuhyvin, ja viestejä vaihtuu somessa edelleen näiden uusien tuttavuuksien kanssa. Hauskaa!
Lavan takana ei missään vaiheessa jännittänyt kovin paljoa, mutta juuri ennen vaparivuoroani osui kohdalle tuttu tunne: “Voi Luoja… Mihin hemmettiin sitä on taas lupauduttu? Saisko lähteä livohkaan?” Haha! Unohtui kyllä taas aika nopeasti lavalla tykittäessä, ja heti jälkimainingeissa näistä ei ole ikinä tietoakaan, vaan fiilis on aina aika voittamaton. Eihän se ollutkaan niin paha.
Lavan takana söin vaparikierroksen jälkeen ensimmäiseksi ylivoimaista lemppariani Reeses Peanut Butter Cupseja. Toimii aina ja joka kisan jälkeen. Jatkoin valkosuklaa-Kit Katilla, mutta se oli musta niin pettymys, että jäi pariin haukkuun. Plah.


Haastattelu yleisön edessä yllätysvoiton jälkeen pienessä tunnemylläkässä ameriikan kielellä voi olla aika hämmentävä tilanne, hahah! Selvisin kohtuu hyvin tästä kunnialla, ja ainakin yleisöllä ja jopa tuomareilla oli hauskaa katsellessaan tuota live-haastattelua. En ollut ihan valmistautunut tähän, ja vintillä humisi muutenkin aika kovasta tunteiden sekamelskassa siinä tilanteessa 😀
Lavan taakse palkintojenjaosta ja haastattelusta selvittyäni ihan ensimmäisenä laitoin tekstaria valmentajalleni Minnalle, sitten äiskälle ja kolmantena isosiskolleni. Alla selkeästi huolella laaditut, harkitut ja panostuksella kirjoitetut viestit hieman sensuroituna (koska sille nähtävästi oli tarvetta) 😀
Valmentajalle Minnalle: “v***U MÄÄ VOITIN” (capslockilla väärinpäin, eli lauseen eka kirjain ainoastaan pienellä)
Äiskälle: “****u MÄÄÄ VOItin” (capslock kävi päällä nähtävästi keskellä viestiä)
Siskolle: “MÄÄ VOITin!!!!!!!!!!!!!!” (capslock katosi keskellä toista sanaa? Tähän sentään ei tarvittu enää voimasanoja..)
Oma henkilökohtainen lempparini oli koutsille lähtenyt selkeästi tärkeä ja tunnelatautunut kolmas viestini. Minnahan ei siedä kiroilua (paitsi mun kanssa sen on pakko, ja oon todennut olevani ainut, jolle se ei asiasta enää huomauttele, haha). Viesti oli lyhyt ja ytimekäs: “S******A!!!!!“. Oikeasti pakko todeta tähän väliin, että kiroilu on oikeasti musta todella rumaa ja tyylitöntä, mutta hetken tunnelataus oli ilmeisen todellinen, ja tuo viesti oli nähtävästi todella olennainen ja informatiivinen siinä hetkessä. 😀

Sanattomammiksi veti kisojen jälkeen tituleeraus “Mini-Oksana in the making”, jota kuulin useammassakin tilanteessa ja haastattelussa. En sitten tiedä kuinka paljon tässä oli jenkkimäistä ylilyötyä kohteliaisuutta, mutta lämmitti kyllä allekirjoittaneen mieltä.
Palkintojen jaossa seistessäni 3. ja 2. sijan ollessa ilmoitettuna kuulin Jumpan huutavan katsomosta “Piia tää meni niin sulle”. Repeilin pääni sisällä myötähäpeässä, ja pyöritin miekkoselle päätä huomaamattomasti rivistä vastaukseksi ilmaistakseni, että “Nyt se naama umpeen”, vaikka tiesin, ettei kukaan siellä suomalaisia huuteluita ymmärtäisikään. Haha 😀
Toronton vaparissa olleet monetkin tanssilliset sidososat syntyivät luomisvaiheessa alun perin musiikkiin täysin lennosta improvisoiden, joille koutsi näytti peukkua, ja niin se koreografia hioutui yhteistuumin lopulliseen muotoonsa. Yritin kyllä ehdottaa, että pitäisikö väliosia katsoa oikeasti suunnitellen, mutta olivat kuulemma toimivia hatustakin heitettynä, ja sinne ne sitten jäivät pysyvästi. Ja olivathan ne aika osuvia, ja ainakin suorittajansa näköisiä.
En ole koskaan tilannut niin paljon ruokaa ravintolassa, kuin tuolla kisan jälkeen. Aika paljon tuli syötyä, ja aika paljon jäi syömättä. Suolitukos ja kakkosluokan diabetes jäi kuitenkin hankkimatta, ja selvisin koko illasta ilman pahaa oloa.

Jumppa on lähes aina levittänyt mun kisavärit, ja tehnyt todella hyvää jälkeä. Illan finaaleihin lähdettäessä kämpiltä totesin miehelle, että nyt on kyllä liian vaalea väri, sillä olin käynyt välissä suihkussa, ja tämän vetämä viimeisin kerros ei mielestäni ollut lähellekään riittävän tumma. Jumppa vakuutti, että hän kyllä osaa hommansa ja hyvä se on, mutta jälkikäteen tunnusti, että kusetti mua tarkoituksella, koska aikaa värin levittämiseen ei olisi ollut. Olihan se oikeasti liian vaalea väri näin jälkikäteen tarkasteltuna, mutta ei se onneksi menoa haitannut kun fysiikkapisteet oli jaettu jo aamusta. Däämn juu määän. Reilu peli. 😀
Yön paluumatka kämpille täydellä massulla oli todella huikea. Totesin Uber-kuskille heti autoon istuttuani, että nyt on kyllä hävyttömän osuvaa jytää. Toronton yössä ajeltiin sitten nupit kaakossa aivan jäätävän hyvää gangstaräppiä bassot täysillä luukuttaen. Siinä oli tunnelma kohdallaan. 😉
Päivä päättyi Ben&Jerryihin kämpillä, mutta “Cherry Garcia” oli todella pettymys. Tasaista jäätelöä säilykekirsikoilla. Buu. “If I had 1,000,000 Million Flavours” oli taas jo paljon parempi. Silti olisin mielummin syönyt Ingman Creamyä. Kyllä Suomessa osataan nämä jätskihommat, vaikka luulisi, että Känädästä löytyisi läskimpiä ja möyhemämpiä jäätelöelämyksiä.
Musta on nyt jälkikäteen jotenkin tosi hauska lukea esimerkiksi tätä juuri ennen kisareissuani julkaisemaani postausta. En tosiaan tiennyt mitä odottaa tältä reissulta, ja täytyy todeta, että elämä on yllätyksiä täynnä. Se onkin yksi bloggaamisen ehdottomia parhaita puolia, että sivussa tulee oikeasti dokumentoitua omaa elämää niin kuvin, tekstein kuin videoin, joita voi sitten jälkikäteen tutkailla ja muistella. 🙂

Jos vielä olet missanut Vlogini kisapäivästä, niin pistäpä se ihmeessä viikonlopun kunniaksi tuosta yläpuolelta pyörimään! Videosta on tullut niin paljon huikeaa palautetta, että täytyy kyllä ehdottomasti riipaista syyskuussa Olympiasta samanmoinen spektaakkeli, heh! Toiveita on tullut rutkasti myös Miami Beachin My Day-videosta, ja uskoisin, että sellainen saadaan vielä tässä viimeisen 11 päivän aikana riipaistua. En lupaa mitään, mutta julkisesti ilmaistuna pistän itselleni hieman painetta asian toteuttamiseksi, haha! 😀

Muikeaa viikonloppua! Ja muistakaahan tehdä niitä muistoja! 😉

Vilkaise myös: Q&A – Toronto Pro, Olympia ja kisaaminen yleensä

Edellinen juttuni: Dieetin lopettamisen henkiset haasteet

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen