KUKAAN EI VAROITTANUT MINUA AIKUISUUDESTA

Tiesin sen, että aikuisena joutuu pesemään omat pyykkinsä. Tiesin sen, että ruuat pitää laittaa itse, ja ne raaka-aineet tulee käydä ensin itse ostamassa kaupasta omaan jääkaappiin. Tiesin sen, että verot ja laskut pitää maksaa ja hoitaa ihan itse.  Tiesin sen, että aikuisena pitää tehdä töitä, että saa rahaa, että voi ostaa sitä ruokaa ja maksaa ne laskut.
Kukaan ei kuitenkaan varoittanut minua aikuisuudesta. Siitä ihan oikeasta aikuisuudesta. Kukaan ei varoittanut minua siitä, ettei se elämä todellakaan kulje aina suoraviivaisesti. Kukaan ei varoittanut, että edessä on pitkä ja kivinen tie täynnä epäilystä, suunnan hakemista ja hukassa olevaa oloa. Kukaan ei varoittanut, että aikuisuus tuo mukanaan toisinaan huolta, epävarmuutta ja stressiä. Aikuisuuteen siirtyminen ei ollutkaan sellainen kevyt, helppo ja luonnollinen jatkumo, vaan jotain aivan muuta.

Sokeasti se nuori ja sinisilmäinen Piia luuli, että lukion jälkeen hän pamauttaisi yliopistotutkinnon tunnollisena ja esimerkillisenä opiskelijana määräajassa purkkiin. Viisi vuotta tuntui tällöin ikuisuudelta, ja yhtään sen pidempi koulutus olisi tarkoittanut lähinnä loppuelämää koulun penkillä. Viiden vuoden (lue: ikuisuus) vaivattomasti ja takkuamatta kulkeneiden yliopistovuosien jälkeen olisi tupsulakki päässä, ja työelämässä odottaisi joku aivan huikea #bosslife-duuni. Komea palkkasekki, musta nahkapenkkinen mersu ja jakkupuku. Uusi hävyttömän hieno omakotitalo, takapihalla poreallas ja rahaa tehdä mitä vaan. Viikonloppuisin shampanjaa ja mansikoita, ja tietenkin nauttien näitä siinä takapihan porealtaassa. Easy livin’.
Facepalm.
Arvaatteko mitä? Aika perseelleen meni noiden tavoitteiden suhteen.
Arvaatteko vielä mitä? En kaipaa noista suurintakaan osaa juuri lainkaan. Okei okei, toki voisin sen höyryävän jacuzzin tohon parvekkeelle ottaa, mutta siinä voisi tulla jo jotkut säädökset kaupunkiasumisessa vastaan. Tutkinnonkin kyllä pamautan kunnialla loppuun asti plakkariin, ja aion olla siitä ylpeä. Muuten kyllä elämä on opettanut niistä prioriteeteistä ja juuri minulle oikeasti merkittävistä asioista aika paljonkin. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tuo oma aiempi kuvitelma tulevaisuudesta lähinnä naurattaa allekirjoittanutta. 😀

Jos voisin kirjoittaa 16-vuotiaalle tai edes 19-vuotiaalle Piialle, niin ehkä vinkkaisin, ettei se elämä niin vakavaa ole. Siinä elämässä on paljon muutakin, kuin mitä osaan sillä hetkellä kuvitella. Menestymistä voi olla todella erilaista, ja maallinen mammona ei itsessään tuo onnea.
Kaikista elämän labyrinteistä ja montuista sekä alkutekstin penseilevästä luonteesta huolimatta olen onneksi saanut kokea sitäkin enemmän aivan mielettömiä hetkiä, rakkautta, onnistumisia ja erilaisia saavutuksia. Olen saanut kokea näitä aivan erilaisissa ja mielettömissä tilanteissa, joita en osannut edes nuorempana kuvitellakaan. Elämä on aika mahtavaa kaikkien yllättävien tienhaarojensa kera, ja nimenomaan ne parhaat asiat ovat loppupeleissä tulleet melko sattuman kautta, vaikka töitä niiden eteen on tehtykin.
Voin myös sanoa, etten todellakaan tiedä millaista elämäni on vuoden päästä. Vielä hetki sitten tällainen tiedottomuus olisi salpaannuttanut hengitykseni ja saanut minut sohvannurkkaan ahdistumaan. Enää se ei saa. Tällä hetkellä ajatus tästä tiedottomuudesta saa lähinnä huuleni viekkaaseen virneeseen, ja uskon vahvasti, että vuoden päästä voin taas olla astetta ylpeämpi (ja yllättyneempi) omista aikaansaannoksistani. En tiedä yhtään, mitä ne ovat, mutta jos elämä jatkuu edes vähän samankaltaista rataa, mitä se on viimeisen vuoden ajan ollut, niin voihan jehna.

Hakuna matata, ja sitä rataa. Kyllä se tie tekijää vie, vaikkei olisi ihan varma minne. Määränpää on sekin.

Mahtavaa tiistai-iltaa niin tiensä jo löytäneille tai sitä vielä etsiville!

Kurkkaa myös: Kauhuskenaario tulevaisuudestani

Edellinen juttuni: Miten säästää selvää rahaa ruokamenoissa?

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Blogit.fi // Facebook // Instagram
Snapchat: piiapajunen