OLETKO HUKASSA ELÄMÄSI KANSSA?

Oletko jo “iso”, mutta et vieläkään tiedä, mitä haluat tehdä isona? Etkö osaa sanoa, mitä elämältä haluat? Tuntuuko, että tulevaisuus on yksi sumupilvi? Jännittääkö seuraavan siirron tekeminen, koska se voisi osoittautua virheeksi? Ja hitsiläinen, kun kaikilla muilla on jo elämä raiteillaan ja elämässä supertarkka suunta paitsi itsellä. Noh, onkohan ihan näin?
Voi jumantsuikka välillä kyllä pelottanut heittäytyä täysin tuntemattomaan, ja olen useampaan otteeseen miettinyt, että mitähän hemmettiä olen elämälläni tekemässä. Toki välillä mietin tätä edelleen, mutta itseasiassa mitä enemmän tästä olen lukuisien erilaisten ihmisten kanssa puhunut, niin totuus on, että lähes jokainen miettii tätä kysymystä jollei nyt ihan joka päivä, niin aika säännöllisin väliajoin. Ei ole väliä onko nuori vai vanha ja korkeasti koulutettu-uraohjus vai kotiäiti. Tätä pohtii lähes aivan jokainen. Nyt jälkikäteen naurattaa, kun yhdessä vaiheessa luulin olevani täysin luuseri, kun en tiennyt mitä haluan. Suun avaaminen kuitenkin auttoi suunnattomasti, ja yllätyksekseni aivan järkyttävän moni oli samankaltaisessa tilanteessa. Hei, en ollutkaan ainoa, ja et muuten ole sinäkään!
Jos siis tunnet olevasi toisinaan aivan hukassa, niin älä huoli. Sinulla on sielunkumppaneita täällä ihan Suomenkin rajojen sisällä lähes joka nurkalla, ja lukuhan vain kasvaa, kun siirrytään valtion rajojen ulkopuolelle. Harmi vaan, ettei kovinkaan moni uskalla tästä asiasta puhua. On helpompi esittää iloista, onnellista ja määrätietoista, sillä niitä ihaillaan ja pidetään lähes pakollisena ominaisuutena onnistuneessa elämässä. Harhailua, epävarmuutta ja itsensä etsimistä ei pidetä menestyvän ihmisen merkkinä, vaikka nehän ovat ihan luonnollisia osia meidän elämissämme. Näitä kaikkia vaaditaan siihen, että voisimme joskus kehittyä, kasvaa ja oppia. Miksi se olisi siis heikkoutta, jos se pitkällä tähtäimellä vain vahvistaa meitä? Huvittavin juttu tässä kuitenkin on, että yleensä me itse vain ajattelemme sen olevan heikkoutta, vaikka kukaan muu ei niin oikeasti ajattelisikaan.


Välillä on ärsyttänyt itsessäni se, että olen jopa liiankin rationaalinen ihminen. Se on jarruttanut minua useissa eri tilanteissa, sillä välillä olisi vain helpointa heittäytyä mukaan miettimättä liikaa. Toki pahimmilta karikoilta on tällä asenteella vältytty, mutta monet onnistumiset ja menestystarinat ovat jääneet siinä samassa varmasti sivu suun. Onneksi jarraaminen ei ole koskaan fataalia, ja uusia ovia aukeaa niitä etsivälle joka päivä ja joka suunnalle, jos niitä vain osaa umpinaisiin seiniin ensin kuvitella ja lopulta piirtää.
Kilpaurheilu on ollut minulle aina “helppoa” ja luontevaa. Olen vain useasti miettinyt, että miksen löydä samanlaista itseluottamusta ja draivia moniin muihin asioihin. Ehkä se ongelma onkin ollut vain siinä, että olen yrittänyt väkisin iskeä itseeni muottiin, joka minulle ei yksikertaisesti ole sopinut. Nyt jälkikäteen olen saanut huomata, että olen myös pelännyt ihmisten asenteita omia ratkaisuitani kohtaan. Huvittavaa on kuitenkin huomata, että olen oikeasti pelännyt asioita aivan turhaan, ja vastaanotto on myös ollut täysin päinvastainen.
Olen ottanut riskejä ja kokeillut. Välillä on mennyt hieman hutiin, mutta suurimmaksi osaksi olen saanut huomata, että mitä hurjemmin on uskaltanut heittäytyä mukaan ja hommaan panostaa, niin sitä todennäköisemmin se onnistunut. Tuttu ja turvallinen on aina helppo valinta, mutta kyllähän sinuakin varmasti on jossain vaiheessa viehättänyt myös koko kuvion keikauttaminen ympäri. Niin on minuakin, mutta piru kun kauhistutti niin vietävästi. Ja onhan sen kuulunutkin kauhistuttaa. Tottakai se kuuluu hieman jännittää, kun tekee elämässään ratkaisuita, joista ei voi varmasti tietää mihin ne vie, eikä voi olla edes täysin varma mitä on tekemässä. Itseäni on myös helpottanut aivan suunnattomasti se, että mikään ei ole lopullista. Minun ei nyt 26-vuotiaana kuulukaan olla siinä elämäntilanteessa saati sitten ammatissa, jossa olisin 36- tai 46-vuotiaana. Elämä kyllä vie eteenpäin omalla painollaan, jos vain sitä itse haluaa edes jossain määrin viedä.

Olen viime aikoina kokenut niin äärimmäisen huikeita ja voimaannuttavia onnistumisen tunteita niin monella elämän eri osa-alueella. Onnistumisen kokemukset sekä itsensä ylittäminen lisää intoa. On myös ihanaa tuntea välillä niin suurta innostusta, että ei peräsin meinaa tahtoa pysyä kiinni penkissä eikä iltaisin meinaa malttaa nukahtaa, kun odottaa seuraavaa päivää niin mehuissaan. Tällaiseen tilanteeseen tuskin olisin päässyt, ellen olisi välillä päätynyt kyseenalaistamaan elämäni suuntaa ja tarkoitusta. Varmasti eteen tulee vielä monen monta hetkeä, jossa saa taas punnita vintti pyörällä elämänsä suuntaa ja omia tavoitteitaan. Mutta hei, se on vain elämää se, ja ehkä näiden jaksojen jälkeen taas tietää paremmin, mihin sitä oikeasti haluaa taas nokkansa suunnata.

Toisaalta, kuinka tylsää se elämä olisikaan, jos tietäisimme heti alkutaipaleellamme lopullisen lukkoon lyödyn kohtalomme? Eihän tässä muu auta, kuin opetella nauttimaan siitä ihanasta tiedottomuudesta ja yllätyksellisyydestä, sillä edes vuosi sitten en tosiaan ajatellut olevani tässä ja tällaisena kuin olen. Siksi olen onnistunut lopettamaan tulevaisuudesta stressaamisen, sillä olen todennut sen olevan täysin turhaa, sillä eteen voi tulla lähes mitä vaan, ja ainut joka ratkaisee on se, miten sen ottaa vastaan. 😉

Huikeaa ja irroittelevaa Vappua! 

Tsekkaa myös: Kukaan ei varoittanut minua aikuisuudesta

Edellinen juttuni: Treenihousut, joihin en vain kyllästy

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube
Snapchat: piiapajunen