Suomen reissu, mitä ajatuksia heräsi?

Tulin Suomeen viime viikon torstaina samalla koneella yhdessä Eevin ja Even kanssa. He olivat meidän luonamme Ruotsissa bootcampillä muutaman päivän. Jeren joukkueen kokki oli tehnyt heille (ja meille) valmiiksi ateriat, joten heidän ei tarvinnut kuin keskittyä treeneihin ja lepäämiseen. Heillä molemmilla on kilpailut reilun viikon päästä, joten varmasti tuo bootcamp auttoi heitä loppurutistukseen.

Oman Suomen reissun syy on ehkä vähän jo auennut instagram-kuvistani. Siellä näkyy paljon kuvia perheestäni mutta myös treenikuvia Kukka Laakson kanssa. Meillä on Kukan kanssa yhteinen todella mielenkiintoinen työprojekti, joka tulee julki ensi viikon aikana. Me ollaan työstetty sitä paljon ja panostettu siihen. Uskon, että monet teistä lukijoista tarttuu meidän tarjoamaan pakettiin. Se on kivaa ja hauskaa, aitoa meininkiä. Me tullaan pitämään teistä hyvä huoli. Sain myös Suomen reissultani mukaan yhden kapistuksen, joka liittyy toiseen työjuttuuni. Tämä selviää pian, vai osaatteko jo arvata?

Perhe ja ystävät ovat minulle todella tärkeitä. Olen sen varmasti jo ääneen moneen kertaan sanonut. Haluan kuitenkin vähän avata meidän perhettä ja perhesuhteita. Me olemme olleet todella läheisiä aina, niin läheisiä, että siinä tietysti tulee myös paljon tappeluita. Mulla on kaksi isosiskoa, toinen on vähän reilu vuoden vanhempi (jonka kanssa ollaan oltu varmasti eniten lapsuudessa yhdessä ja myös revitty toistemme tukkia niin paljon, että on aikuisiällä pitänyt turvautua tuuhennuksiin :)) ja toinen on 13 vuotta vanhempi, jota tietyllä tapaa olen pitänyt esikuvana ja roolimallina. Meillä on myös pikkuveli, joka on joutunut kovaan kouluun tässä akkalaumassa. Isä tietysti vähän koitti pitää Heimon kanssa miesten roolia yllä, mutta he mielummin lähtivät urheilemaan kuin olivat kotona. Minä monesti kyllä heidän kanssaan. Pikkuveljeni pelaa myös jääkiekkoa, jonka kautta minä ja Jere ollaan tutustuttu. Silloin kun minä olin äidin vatsassa, meidän isoveli kuoli onnettomuudessa. Veljeni oli tuolloin 16 vuotias. Seba täyttäisi juuri tänään päivälleen 45 vuotta. Synnyin surun keskelle. Uskon tämänkin vaikuttaneen perheemme yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Me tullaan aina seisomaan toistemme rinnalla tapahtui mitä tapahtui. Tästä asiasta oon erittäin erittäin kiitollinen. Tunnen itseni rakastetuksi. Meidän äiti on suurin esikuvani. Hän on kokenut sen kauheimman, menettänyt oman lapsensa, ja silti on positiivisin ihminen kenet tiedän. Hän elää positiivisuuden kautta ja sen takia hänellä on ollut ja on niin rikas elämä. Vaikkakin ilman rahaa. Se kuvastaa myös hyvin rahan merkitystä elämässä.

Se, miten paljon rakkautta jakaa ympärilleen, tulee se myös takaisin itselleen. Luen tällä hetkellä hyvää kirjaa nimeltä Uusi Maa (Eckhart Tollen kirjan Läsnäolon voima jatko-osa). Olen vasta alussa, mutta se on silti herättänyt jo minussa paljon tunteita. Siinä puhutaan mm. siitä, kuinka jokaisessa meissä on hyvyyttä. Ei tarvitse yrittää olla parempi ihminen, vaan pitää kaivaa se hyvyys itsestään. Meissä kaikissa on se. Omaa ajattelutapaa muuttamalla meillä on mahdollisuus luoda rakastavampi maailma.

Heitetään siis negatiiviset ajatukset sivuun, keskitytään hyvään ja rakastetaan. Tähän loppuun laitan runon, jonka opettelin 12-vuotiaana ulkoa siskoni eteisen avainkaapin ovesta (pidin sitä niin upeana ja hienona):

Päivä kerrallaan, se riittää.

Älä katso taaksepäin ja sure mennyttä, sillä se ei palaa.

Älä mieti tulevaa, sillä sen aika ei ole vielä.

Tee juuri tästä hetkestä elämisen ja muistamisen arvoinen.

<3:Nanna