Voiko kivun kanssa oppia elämään?

Viime vuotta kuvaa monen muun MS-taudin oireen kanssa sana kipu. Hermokivut alkoivat viime kesänä. MS-taudin aiheuttama jäykkyys tuntuu usein kipuna. Tämän kevään jatkuva huimaus aiheutti useampana peräkkäisenä päivänä migreeniä, jossa siinäkin on kipu läsnä. Mukaan voinee lisätä vielä kortisonipulssien jälkeiset kovat vatsan juilimiset ja siihen ne muut normaalit kropan jomotukset sekä kolhut päälle. Kipu on läsnä jollain tavalla jokainen päivä. Joskus se on vain muutama pieni sähköiskun tapainen vihlaisu kasvoissa, joskus se ei anna lainkaan rauhaa.

Monisyinen ilmiö

Kipu on oikeastaan aika mielenkiintoinen juttu. Siinä kun ei ole kysymys ainoastaan siitä, mitä kropassa tapahtuu vaan miten me koemme kivun. Kivun kokemiseen vaikuttavat meidän uskomuksemme, tunteemme ja elämäntilanteemme. Itse esimerkiksi koen kivun hyvin eri tavalla kotona ollessani ja kodin ulkopuolella. Kodin ulkopuolella kipuun liitty heti tietynlainen turvattomuus, joka varmasti lisää kipua. Lasten syntymän jälkeen en ehkä ole niin kipuherkkä kuin aiemmin. En uskonut joutuvani kroonisen kivun kynsiin tässä vaihessa elämää. Tuo uskomus ja kivun vastustaminen ovat varmasti vaikuttaneet kipukokemukseeni.

Saattaisit pitää näistä postauksista: Hirvittävää huimausta ja Perjantain paari-ilta

Mitä jos lääkekään ei auta?

Muutamien vuosien takaisten artikkelien mukaan” suomalaiset syövät kipulääkkeitä kuin leipää”.  Kipulääkkeiden käyttö ei tule aina ongelmitta. Lääkkeissä on haittavaikutuksia, vahvoihin kipulääkkeisiin jää helposti koukkuun ja ehkä kipulääkkeisiin laitetaan myös liikaa toivoa. Oikean kipulääkkeen löytäminen ei ole aina yksiselkoista tai nopeaa.Tämä saattaa kuulostaa, että olen lääkevastainen, mikä ei pidä täysin paikkaansa.

Myönnän, että välttelen lääkkeiden ottoa mahdollisimman pitkään, mikä ei usein ole kovin viisasta. MS-taudin myötä olen joutunut harjoittelemaan lääkkeiden ottoa. Monista lääkkeistä on apua kun niitä käyttää säännöllisesti.  Mitä kipulääkkeisiin tulee, niin kaikkeen kipuun ei ole lääkettä, joka vaimentaisi sen täysin. Tämän koin tänä keväänä hermokipujen ollessa kovina. Kokeilussa ei ollut sen enempää kuin kaksi lääkettä. Toista kokeilin maksimiannoksella täysin tuloksetta. Ehkä niistä toinen on auttanut kipuun, ehkä hermokivut ovat muuten hellittäneet. Tai ehkä olen tottunut niihin. Tein kyllä tämän kaiken keskellä havainnon, että olen alkanut hyväksyä myös sen, että kivut ovat nyt loppuelämäni matkakumppani.

Saattaisit pitää tästä postauksesta: Lemmikin terapeuttinen vaikutus – totta vai tarua?

Aktiivinen ote omaan elämään

Kivun kanssa voi opetella elämään. tse näen ja tiedän kokemuksesta, että kivun voi hyväksyä – ei niin, että se muuttuisi miellyttäväksi kokemukseksi, mutta niin, että hyväksyy sen osaksi omaa elämäänsä. Samalla tavalla kuin hyväksyy oman sairautensa. Yleisesti epämiellyttäväksi asiaksi mielletyn asian hyväksyminen ei tarkoita passiivisuutta asian suhteen tai luvan kanssa kärsimyksessään kierimistä (vaikka jotkut näinkin asian suhteen toimivat – ja se suotakoon heille).

Kivun hyväksymistä on sen kanssa elämisen opettelu ja siihen tarvitaan itseltä varsin aktiivista otetta. Kipulääkkeet saattavat vähentää kivun voimakkuutta (ja jotkut eivät käytä lääkkeitä niiden sivuvaikutusten vuoksi), mutta kipulääkkeen kaveriksi joutuu ottamaan joskus useita eri menelmiä sekä menetelmien yhdistelmiä, että sen kanssa pärjää. Hetkessä hengittely, kylmä/kuuma, mielekäs tekeminen, omien ajatusmallien korjaaminen ja rentoutuminen voivat kaikki olla joinakin päivinä käytössä, kun kipu yrittää napata yliotetta elämästä, mutta siitäkin huolimatta olen päättänyt, että kipu ei määrittele minua – vaan minä määrittelen sen. Ja uskokaas, siihen meistä pystyy jokainen.

Seuraa blogia myös Instagramista @mariaisstrongblog ja Facebookissa