Onko toisen menestys oma tappio?

Istuin vuonna 2008 jo toista kertaa sille vuotta naistensairaalan poliklinikalla. Silmät itkusta punaisena ja kädessä jo rikki niistetty nenäliina. Ensimmäisen ultran vinhaa hakannut pieni sydän oli jälleen kerran pysähtynyt. Toinen katkera menetys. Minun olisi pitänyt ottaa laajemmin käyttöön elämääni se, mitä vastapäätä istunut empaattinen kätilö minulle sanoi silloin. Vaikka kuinka olisi hankalaa on nyt nähdä muita äitejä vauvoineen, niin et sinä muiden lapsia kuitenkaan halua, vaan sen oman. Täytyy myöntää, että tuo kärsii käännöksessä ja olen varmasti melkein 10 vuoden aikana ehtinyt unohtaa, mitä kätilö sanasta sanaan sanoi. Pääasia siinä oli, että tosielämässä meidän menetykset harvemmin on muiden ihmisten saavutuksia – vaikka ne siltä saattavatkin tuntua. Sama on muiden menetysten kanssa. Ne harvemmin on meidän voittojamme.

Tässä kamalan yltäkylläisessä maailmassa vain unohtaa sen. Muiden elämää pääsee kurkkimaan ilman, että vaivautuisi ihan oikeasti näkemään, millaista se on. Samalla metodilla tietenkin oman elämänsä kulisseja pystyy pitämään helposti yllä ja kiillottamaan näyttämönsä lattiaa. Tämän vuosikymmenen inhokkisanakseni on tullut “elämänmakuinen” (mikä yleensä yhdistetään blogeihin). Elämänmakuinen ei ole oikeaa elämää, vaikka “elämänmakuisiin ja -näköisiin” uppoutuessaan sen unohtaakin. Tarkkaan valitut kuvakulmat, editointi. Kaikki tietävät kyllä, millaista elämä oikeasti on. Ei se ole täydellisiä aamubrunsseja siistissä kodissa. Edellisen illan tyylikkäät ja tarkasti dokumentoidut illanistujaiset ystävien kanssa saattaa muuttua aamuyöllä hulvattomaan ripuliin. Elämä on hyvin pienen murto-osan ajasta sitä, millaisena se meille markkinoidaan. 

Medianlukutaitoa kuulutetaan kovasti, mitä uutissivustoihin tulee. Kuinka hyvin ja masentumatta me osaamme  lukea mediaa, kun siinä esitellään “elämää”, oli se sitten kuvalehdet tai netti? Pystymmekö lukemaan sitä ilman pienintäkään kateuden pistoa muistaen, kuinka oikeaa ja hyvää meidän oma elämämme on (minä en ainakaan. Harjoittelen sitä kovasti).

” Mutta kuka nyt haluaa katsoa kuvia tiskivuorista ja nääntyneen näköisestä äidistä? Laadukkaat kuvat upeista kohteista on paljon mukavampaa silmille…” Tullaanko tässä taas siihen, että me emme osaa nauttia elämää RAAKANA. Onko elämän pettymykset ja kolaukset helpompi sietää, jos uskottelemme, että kun jossakin Helsingin liepeillä jonkun arki on yhtä hymyilevää perhe-elämää ja trendituotteita, saatan itsekin päästä joskus siihen pisteeseen? Kunhan aina vain yritän hieman enemmän. Kunhan tavoittelen tavoittelematonta ja huomaan olevani aina hieman tyytymättömämpi siihen, mitä minulla on.