Oman elämänsä soturi

Oman arvon todistaminen

MS-taudin kanssa elävät käyttävät sosiaalisessa mediassa usein täggiä #mswarrior eli ms-soturi. Itse olen karttanut tuota, koska en tunne itseäni soturiksi. Sitä nimitystä itsestään käyttävät näyttävät treenaavan 10 kilometrin juoksulle tai seuraaviin bikinifitness-kisoihin taudista huolimatta. He näyttävät tekevän taudin kanssa uskomattomia urheilusuorituksia ja jotenkin liitän ms-soturiuden juuri siihen – urheiluun ja liikkumiseen.

Toisaalta, onko minkään toimintakykyä rajoittavan sairauden kanssa eläjällä tarvetta todistella muille, että taudista huolimatta taistelu on edelleen käynnissä? Kyllä ja ei. Ei, koska kenenkään ei tarvitse todistella toiselle arvoaan. Kyllä – jos sillä haluaa kasvattaa tietoisuutta taudista ja millaista sen kanssa on elää.

 

 

 

Soturi kaatuu ja soturi nousee

Olenko itse siis MS-soturi vaikka kesän tavoitteena ei ole tunturille kiipeäminen ja monena päivänä tekee mieli jäädä peiton alle tätä elämää pakoon? Kyllä, jos itselleen osoittaa tässä taas armollisuutta. Monena päivänä pienetkin toimet vievät paljon voimavaroja. Kuulen usein, että ainakin näytän terveeltä. Niin varmasti näytän, mutta se vaatii paljon. Huonona päivänä jo seisominen on työlästä. Jalat tuntuvat heikolta ja jouduin käyttämään jokaista lihasta kropassa, että tasapaino ei heitä. Olen MS-soturi, koska niiden hankalien päivien jälkeen tervehdin uutta päivää mielenkiinnolla ja päättäväisyydellä siitä, että tämä tauti ei vie minun elämänhalua tai -iloa.

Taisteluhuuto viimesillä voimilla

Tässä valossa jokainen meistä on oman elämänsä soturi. Meillä jokaisella on taistelumme. Olipa meillä jokapäiväiseen elämään vaikuttava sairaus tai ei. Meistä jokainen on soturi. Soturi, joka ei jää leponsa levättyään (lepo on tärkeää!) piiloon peloissaan makaamaan, vaan juoksee tulevaa kohden ja viimeisillään vielä karjaisee Mel Gibsonin esittämän William Wallacen tavoin taisteluhuutonsa.

Kommentit (2)
  1. MS-tautikin on niin kovin erilaista eri ihmisillä. Siinä missä se toinen voi tehdä fyysistä työtä, toisella tauti etenee niin ettei mikään työnteko tule kyseeseen. Ei se tee ihmisestä sen parempaa tai sen huonompaa, tai sen sisukkaampaa tai heikompaa, että tauti sanelee mihin pystyy ja mihin ei- ainakaan juuri nyt- pysty. Ehkä soturius on sitäkin, että antaa itselleen armoa? Tänään tuntuu tältä, tänään lusikoita ei kertakaikkiaan ole, mutta katotaan huomenna uudestaan.

    Mä olen soturi ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön kanssa. Tiedän että jotkut päivät on huonoja, mutta ei se sitä tarkoita että koko elämä olis huono ja kaikki pilalla.

    1. mariaisstrong
      4.6.2018, 07:02

      Kiitos kommentista.Armollisuus on todellakin tärkeä taito, joka aika suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme tuppaa unohtumaan. Voimallista taistoa sinullekin soturi 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *