Lihavan äidin pohdintaa

Enkö löytänyt ihanan tekstin netistä…? Olen ollut aina ylipainoinen paitsi ennen esikoisen odotusta, jolloin söin diabeteslääkettä munasarjojen monirakkulaoireyhtymän vuoksi, raskaus toiveena. Lääkkeet nimittäin oksettivat koko ajan ja ruoka ei maistunut. Se oli mahtavaa aikaa, kun oksesin useamman kerran viikossa lääkkeiden takia…juu ei. Muuten olen aina ollut pullukka, ylipainoinen, läski ja lihava. Olen myös kärsinyt kaikki ne vuodet alhaisesta itsetunnosta, syyllisyydestä, itseinhosta ja epäonnistumisesta. Olen uskonut jopa, etten ole kenenkään miehen rakkauden arvoinen. Sen vuoksi olen tehnyt vääriäkin ratkaisuja.

Nyt tilanne on painon suhteen vielä pahempi (jos laitetaan termi, jonka jokainen haluaa ylipainoisen sanovan. Paha. Tilanne painon suhteen on paha). Ottamani lääkkeet turvottavat ja yksi nostaa painoa. En myöskään pysty liikkumaan entisen lailla, hyötyliikunnan määrä on tipahtanut ja alkukeväällä aloittamani kuntoilu pysähtyi kun seinään taudin tullessa päälle ja jalkojen toimintakyvyn heikentyessä. Toisaalta, niin kuin ensimmäisessä kuvassa ylipaino ja laiskuus kulkevat käsikädessä. Minun pitäisi ehdottomasti nytkin lähteä lenkille, kun jalat eivät toimi. Tehdä vatsalihaksia kun kroppaa kiljuu unta. Ja niin olisi pitänyt tehdä pitkään, kun tauti ilmoitteli itsestään. Ulkoilma tekee hyvää myös silloin, kun makaat puistonpenkillä sen vuoksi kun pyörryttää. Eikö vain…

MS-diagnoosin saatuani ostin kotiin kahvakuulan, pienet painot ja tarkoituksena oli tehdä edes pientä kuntoilua. No, kun hyviä päiviä toukokuun jälkeen on ollut kymmenisen, on kuntoilu kotonakin jäänyt ideaksi. Kun kroppa pettää, kumma kyllä se suklaapalanenkin tuntuu entistä lohduttavammalta, vaikka yleisen terveyden ja taudin kannalta se on virheratkaisu (tämänkin jokainen haluaa ylipainoisen sanovan. Melkein kaikki, mitä ylipainoinen suuhunsa panee on virhe).

En arvosta nyt muutenkaan iltapäivälehtien uutisarvoja ja viime aikoina olen huomannut, että kun lehdillä ei ole mitään ”oikeaa” etusivun juttua, kirjoitetaan lehdessä painonpudotuksesta. Painonpudotushan katsotaan länsimaissa ihmisen suurimmaksi saavutukseksi, jonka varjoon Nobelin rauhanpalkintokin jää! Oikeastaan kaikki ihmisen kyvyt saavat uuden loistavamman valon, kun hän pystyy pudottamaan painoa. Vaikka kuinka saarnataan suvaitsevaisuudesta, niin suuria määriä kiloja kantavat saavat EDELLEEN negatiivista ryöppyä niskaansa. Lihavat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan ”vapaata riistaa” negatiivisille kommenteille.


 Harva normaalipainoinen tulee ajatelleeksi, että jokainen ylikilojen kanssa elävä on kokeillut varmasta sata ja kaksi dieettiä sekä on kokenut useammin kuin kerran inhonväristyksen katsoessaan peiliin. Toivottavasti tämä tieto saa kaikki tyytyväiseksi. Mutta hei, itseinho on PAKKO kulkea käsikädessä ylipainon kanssa. Miten kukaan läskikasa voi olla onnellinen tai sinut itsensä kanssa. Yök… toisaalta kukaan ei koskaan puhu siitä, kuinka epäterveellistä mielialaa on pakonomaisesti painaa kuntosalilla ja se, jos itsetunto käy käsikädessä pienen rasvaprosentin kanssa.

Lihavuudesta saarnaamiseen yhdistetään aina sujuvasti kansansairauksilla syyllistäminen. Ylipaino tulee veronmaksajille kalliiksi sydän- ja verisuonisairauksien takia. Kyllä, olen ehdottomasti samaa mieltä. Onneksi mielenterveystaudit ovat sitten edullinen tikki, kun ylipainoisen itseinho saa masentumaan ja vie noidankierteeseen, jossa mieliala, työkyvyttömyys ja ruoalla lohduttaminen seuraa koko ajan toisiaan! Siinäpä onkin jotain kaikille pohdittavaksi.

Tyttären saatuani aloin kiinnittää huomiota yhä enemmän, miten puhun vartalostani tai käyttäydyn sen suhteen hänen läsnäollessaan. Toisaalta havahduin silloin, että samalla tavalla pojat seuraavat äitiä. Tähän voisi heti argumentiksi laittaa, että nythän äidin täytyy vielä enemmän pitää huolta kropastaan ja kaikilla tavoin hyvällä esimerkillä välttää, että lapsista ei tule ylipainoisia. Edelleen, samaa mieltä. Mutta väittäisin kuitenkin, että VIELÄKIN tärkeämpi on luoda lapsille positiivinen kuva itsestään – kiloihin riippumatta. Valitettavasti elämä ei kulje aina meidän suunnittelemia reittejä. Asioita tapahtuu ja niiden seurauksena painokin saattaa nousta. Mitä sitten jos itsetunto on kiinni siinä, kuinka paljon puntari tai peili näyttää?

Lasten synnyttyä yritän vältellä peilin edessä seisomista itseäni arvostellen,  mahaa sisääpäin vetäen. Tärkeämpi on, että äitinä näytän olevani sujut oman kroppani kanssa kaikkine niine ylipainokiloileni. Tärkeämpi on, että äiti on onnellinen juuri sellaisen kropan kanssa kuin se juuri sillä hetkellä on. Ja tiedätkö, että se on paljon, paljon rankempi harjoittelu kuin kilojen pudottaminen.  Kumma kyllä lapsi RAKASTAA äitiää juuri sellaisena kuin hän on – kaikkine niine ylipainokiloineen. Toisaalta olisi pitänyt heittää jos silloin laihimmillani ollessa täysin piun paut muiden mielipiteille minusta. Tässä nyt oli varmasti sanojalla alkoholia veressä, mutta kettuuntunut keski-ikäinen nainen kommentoi ilkeästi, kuinka ”minulla ei ole edes kunnon vyötäröä”. No, ilkeille kommenteille ei nyt koskaan kannata antaa painoarvoa (niiden takana on aina toisen pahaolo itsestään), mutta huono itsetunto+ ilkeä kommentti aina sattuu. En normaalipainoisenkaaan ollut kaikkien mieleen ja tiedän, että en ole nytkään.

Jos nyt täytyy jotakuta inhon vallassa tekstiä lukevaa lohduttaa, niin tarkoituksena on aloittaa lihasvoiman vahventaminen taudinkin vuoksi (ja sen kamalan faktan suhteen, että vanhenen). Aloitan sen kuitenkin hitaasti. Parin viikon päästä on kuntoutushoitajan kanssa tapaaminen, jossa käymme kuntosaliohjelman läpi. Aloitan kuntoutumisen. En kuntoilua. Aloitan sen sairasta kroppaani kuunnellen. Ehkä sen seurauksena muutama kilo tippuu, tai sitten ei.  Mutta tiedätkö, se ei ole pääasia. Ei lainkaan.

(kuvista pitäisi onnistua linkit niiden alkuperäisille sivuille).

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *