Kovaa koulua potilaalle
Minulla oli tänään ensimmäinen MS-hoitajan tapaaminen. Aiheena MS-tauti ohjaus. Vaikka olin lukenut itse monet tapaamisen asioista, niin ne konkretisoituivat uudella tavalla.
Päällimmäinen asia, mitä tapaamisessa käsiteltiin, että taudin suhteen on toivoa. Ei vielä toivoa sen suhteen, että siihen olisi parannus, mutta tyypillisten uhkakuvien suhteen kyllä. Varsinkin niiden kauhukuvien suhteen, joita media rakastaa ( kuten tämä).
Toinen mieleen jäänyt asia on lempeys itseä kohtaan. Olen tietenkin maalannut mielessäni, kuinka kaikki ajattelee fatiikkini olevan vain laiskuutta. Minä en saa olla laiska ja harmaan kiven läpikin täytyy mennä hampaat irvessä, vai tarvitseeko? Ehkäpä MS-taudin suhteen kaikista haastavinta minulle on lempeyden opetteleminen itseäni kohtaan. Tässä voisi nähdä taudin jopa olevan onni onnettomuudessa. Lempeys itseään kohtaan on taito, joka on varmasti tärkeä voimavara missä tahansa elämäntilanteessa.
Toinen haastava taidon opettelu minulle on stressaamisen lopettaminen. Stressi on monissa tutkimuksissa yksi tekijä, jonka vuoksi MS-tauti mahdollisesti laukeaa ja ms-keskustelupalstojen mukaan tekijä, joka pahentaa aina oireita. Minä ja stressi ollaan oltu niin pitkään aisapari. Joskus me ollaan oltu varsin hyvin yhteen toimivia ja aikaansaavia. Viime vuosina työn jälki on ollut valitettavasti paikallaan junnaavaa, jossa stressillä on aina minusta yliote.
Tätä tarkastellessa on aika vähän, mitä minun tarvitsee itse taudille tehdä. Ainoa asia ja se kaikista tärkein on, että alan pitää itsestäni huolta. Niin kropastanikin, mutta ennen kaikkea pääkopasta. Haastavaa työtä luvassa…
Ja kuva…voiko olla suloisempaa kuin pieni tyttö kikattaa saippuakuplien puhaltamisen iloa. Meillä aikuisilla on paljon muistettavaa, kuinka elämästä nautitaan
