“Toivotaan parasta”…”Toivossa on hyvä elää”…
Kutsuttakoon minua sitten pessimistiksi, mutta ms-tautini kanssa elettyäni nyt muutaman kuukauden, olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että ei, toivossa ei kannata elää.
Olen ehkä monella tapaa pessimisti. Odotan aina pahinta, mutta olen joutunut käsittelemään hyvin paljon tunteita laidasta laitaan viime kuukausina ja opettelen myös olla odottamatta aina pahinta. Silti, toivossakaan ei ole hyvä elää. Synkkää, epätoivoisen ihmisen ajattelua? Ei. Toivo antaa epärealistista ja turhaa odotusta paremmasta. Parempaa ei välttämättä tule. Noususuunta toivosta saattaa päätyä karuun totuuteen, josta on pitkä matka alas.
Välillä myrskyää, sataa ja kovaa. Kuva 2010 vuonna kovan sateen yllättäessä festareilla. Englanti, Donnington.
Kaikki on varmaan kuullut ilmiöstä nimeltä Mindfulness. Itse tutustuin mindfulnessiin ensimmäisiä kertoja istuessani psykologin vastaanotolla puolenkymmentä kertaa 2010 vuoden loppupuolella. Paksu mindfulness kirja meditointi cd:n kera on istunut erinäisissä kirjahyllyissäni sen jälkeen avaamattomana. Minusta ei ole ollut, eikä koskaan tule olemaan meditoijaksi mindfulness mielessä. Hiljentyminen rukouksessa ikonien edessä on itselle sopivaa harjoitusta hetkessä oloon. Silti ajatuksena mindfulness on hyvä. Ei mikään uusi idea tai ajatus kuitenkaan.
Mielenkiintoista on, kuinka normaalista ja terveellisestä elämänasenteesta on tehty iso bisnes. Olla läsnä tässä hetkessä. Miksi tietoista läsnäoloa täytyy harjoitella? Miksi me emme enää osaa hyväksyä elämä sellaisena se kuin se on? Miksi me emme osaa ottaa tunteita tunteina, niille sen suurempaa merkitystä luomatta? Miksi me emme osaa olla armollisia itsellemme (ja toisille) vaan orjapiiskurin lailla piiskaamme itseämme (ja toisiamme) niihin todella epärealistisiin tavoitteisiin ihmisenä? (vastaus kaikkiin on raha, mutta ei siitä sen enempää).
Se, että minä en elä toivossa sairauden suhteen on hyvä asia. Vaikka vaaka kallistuukin usein liikaa pessimistiseen mielialaan, en elä (juurikaan) sairauden kanssa epätoivossakaan. Silloin kun kaadun pessimistisyyteen, tasoittaa lähipiiri sitä taas tähän hetkeen.
Minä tai muut ei tiedä, mihin tauti vie.
Ei edes neurologi.
Välillä paistaa aurinko. On helppo hymyillä ja hölmöillä. Kuva samaiselta 2010 vuodelta, paikka merenrantakaupunki lounas-Englannissa. Weston-Super-Mare.
Harjoittelen elämään taudin kanssa juuri nyt. Uskoisin, että olisin ollut aiemminkin elämässäni monella tapaa seesteisempi, jos olisin ottanut elämän juuri sellaisena kuin se oli. En odotellen seuraavaa lomaa, kivaa tapahtumaa tai nopeaa ikävän tilanteen korjaantumista. On yllättävän vaikeaa hyväksyä “nyt”. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole. Eilinen meni ja huomista ei ole vielä tietoa. On vain nyt.
Olen melko rauhallinen sairauden kanssa juuri sen vuoksi, että alan oppia hyväksymään vain tämän hetken. En elämään toivossa, enkä paniikissa. Kun pelon ja paniikin värittämiä hetkiä tulee, yritän käsitellä ne sellaisena kuin ne ovat, antamatta niille sen suurempaa arvoa. Ne hetket eivät väritä koko asennoitumistani sairauteen. Tunne on vain tunne. Pyrin juurrutan ja maaduttamaan itseni siihen, minkä tiedän olevan. Nyt.
