Onko elämä meille jotain velkaa?

(Scroll down for English summary)
Maanantai meni vaakatasossa. Sunnuntaina jaksoin hyvin, mutta eilen kroppa vaati lepoa. Uupumus tuntuu siltä, kun raajoihin olisi kiinnitetty kymmenien kilojen lisäpainot. Suihkussa käynti tuntuu ajatuksena ihanalta, mutta shampoon vaahdottaminen hiuksiin vie viimeisetkin voimat. Eilen huomasin myös raajojen jäykkyyden lisääntyneen. Tänä aamuna en meinannut saada käsivarsia normaaliin tapaan suoriksi vaan ne suoristuivat hitaasti ja kivun kera. Tätä ei olekaan aiemmin ollut. Otan jo jäykkyyden eli spastisuuden hoitoon tabletin iltaisin ja aamuisin. Jotain tehokkaampaa täytynee saada. 

Kaikesta huolimatta yritän. Yritän olla muutakin kuin lahna peiton alla makaamassa. Yritän edes vähän. Ehkä enemmän itseni kuin perheeni vuoksi. Yritän laittaa itsesäälissä vellomisen takavasemmalle ja tehdä silloin tällöin jotain, mikä hyödyttää perhettäni. 

Tänään pelasimme kuopuksen kanssa aamupäivällä muistipeliä. Siitä seurasi itselle taas ahaa-elämys. Kolmivuotias ei ole kovin hyvä häviäjä. Tietenkin äiti häviää koko pelin. En kykene aiheuttamaan niin suurta mielipahaa pienelle, että veisin voiton. Kolmivuotiaalle on jo kova paikka, kun äiti löytää yhden parin ja saa heti perään uuden vuoron. Vaikka kuinka yritän jutella siitä, että aina ei voi voittaa ja ei saa suuttua, jos toinenkin onnistuu, menee ne puhelut kuuroille korville. Niin kai se menee meillä aikuisillakin, mitä elämään yleensä tulee.

Meillä (ainakin minulla on ollut) yleisolettamus, että elämä olisi jollakin tavalla velkaa meille. Velkaa onnellisuuden ja voittamisen suhteen. Eihän kenelläkään voi mennä huonosti kovin pitkään? Jossakin vaiheessa kaikki kääntyy voitoksi?

Näinhän ei ole. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Olemme varsinkin länsimaissa jokseenkin tuudittautuneen siihen illuusioon, että elämässä menee kuitenkin lopulta hyvin. Moneen vakavaan sairauteen löytyy hoito ja parannus. Hoito, jota ilman sairaus olisi kuolemantuomio. Työtön saa loppujen lopuksi mukavan, hyväpalkkaisen ja pysyvän työpaikan. Eronnut ja karannut löytää viimeinkin sen unelmiensa prinssin tai prinsessan ja elää rakkauden huumassa elämänsä loppuun saakka. Ei…aina ei näy käy. Jonkinlainen optimismi lienee hyvä olla hihassa, että ei katkeroidu, mutta mitä jos elämä ei annakaan sitä “onnellista loppua”, miksi me länsimaissa sen ajattelemme? Mitä sen jälkeen? Mitä jos elämä ei koskaan maksa meille velkaansa takaisin, että jossakin vaiheessa murjoi meitä ankaralla kädellä?

Kroonisen sairauden kanssa tuo ajatus on konkretisoitunut. Onhan sitä ollut ala- ja ylämäkeä aiemminkin elämässä, mutta tähän tautiin sopeutuminen on ollut rankinta tähän astisessa elämässä. Siltä ainakin tuntuu. MS-tautini on aaltomainen: välillä vointi on hyvä, välillä irvistellään toimintakykyä haittaavien oireiden kanssa. Jotkut oireista on tullut jäädäkseen ja niistä saa vain silloin tällöin pienen tauon. Muuten ne muistuttavat päivittäin taudista. Tämä ei lähde koskaan pois. Jonkin verran vointinsa eteen pystyy vaikuttamaan, mutta tauti on ja pysyy, sekä saattaa minusta riippumattomista asioista aikanaan muuttua eteneväksi. Elämä ei jakanut kovin kaksisia kortteja minulle tässä suhteessa, mutta ei sen tarvinnutkaan. Elämä on. Ei muuta.

En usko, että elämästä tarvitsee ottaa kaikkea irti, siinä mielessä, kuten se usein ajatellaan. En usko, että elämässä tarvitsee kokea paljon, nähdä maailmaa, edetä uralla ja menestyä. Huomaan entistä enemmän jokainen päivä, että ainoa asia, johon meillä jokaisella on oikeasti mahdollisuutta vaikuttaa on oman sielun (mielen) rauha. Elämänkään kanssa ei tarvitse kamppailla siitä, kumpi voittaa, kun ottaa kaiken tyynen rauhallisesti, mitä se eteen tuo. Ja tätä minäkin yritän opetella.
_________________________________________________________________________________


Summary in English of ” Does life owe us something?” : Does life owe us something? That is what we in Western Countries seem to think. After life has been harsh on us, we think that surely it will eventually be extra kind to us. There is a cure to many illnesses that without it would be death sentence.The unemployed will eventually get well paid and permanent job. After leaving the mediocre partner you will surely find the person of your dreams and live happily ever after. Not always the case.  Some sort of optimism I suppose is good to have to prevent bitterness but what if life just does not give us our happy ending? What then?


This thought with chronic illness has become reality. There is a chance that the remitting and relapsing MS will become progressive. Life did not deal a winning hand when it comes to my health but the again, it did not have to. Life just is. The only thing in this uncertain life is just take it as it comes. That is something I am learning to do.