Universumin luonne onkin näkökulmakysymys
Täällä on ollut sellaista hulinaa viimeiset pari päivää, etten ole ehtinyt blogiinkaan piipahtamaan. Nyt kaikkien tapahtumien keskellä kaipaan taas vähän seesteisempää ja rauhallisempaa tahtia ja seuraavat päivät onkin tarkoitus saada koettua yhden päivän aikana yhden päivän asiat, eikä koko viikon asioita – miltä meno on tällä viikolla tuntunut. Tarkoitus on ehtiä nauttia vielä kesästäkin (toivottavasti näitä aurinkoa riittää vielä pitkään!), auringosta iholla, tuoreesta ahvenesta hapankorpulla, sinisestä merestä ja raikkaasta tuulesta. Niin kuin näissä viime kuun saaripäivän kuvissa.
Pidän niin paljon näistä loppukesän päivistä, etten tosiaan haluaa kiitää kokonaan niiden ohi. Olen todella kiitollinen tästä kesästä. Miten paljon kivoja ihmisiä ja hetkiä siihen on taas mahtunutkin. Ja onneksi sitä jatkuu vielä. Hidas laskeutuminen syksyyn sopii minulle parhaiten. Vaikka odotan taas syksyltä paljon. Uusia alkuja, uusia projekteja, kokemuksia ja hetkiä.
Syksy on se vuodenaika, joka aloittaa minun omassa sisäisessä maailmassani yleensä uuden vuoden. Alan taas järjestellä asioita mielessäni. Minusta koko vuosi huipentuu aina kesään ja valoon. Sen jälkeen kaikki alkaa taas alusta. Syksyllä rakennetaan uutta. Syksyssä on jotain salaperäistä ja kaunista ja otan kaiken sen taas kiitollisuudella vastaan. Usein syksy on se aika, jolla on tarjota kaikkein eniten, kuin yllättäen. Salaperäisestä ja utuisesta syksystä kumpuaakin pieniä ihmeitä. Aikoinaan en juurikaan pitänyt syksyn harmaudesta ja pimeydestä, mutta nykyään ajattelen, että syksyssä on tiettyä mystiikkaa ja levollisuutta, jossa voi nähdä ja kokea paljon uutta ja ihanaa, ihmeellistä. Yksi asia johtaa toiseen, positiivisuus alkaa kasvaa ja lopulta kaikkialla onkin uutta energiaa, uusia ihania asioita ja kokemuksia. Ehkä kyse onkin näkäkulmatsta, valinnasta, päätöksestä. Valitsen sen positiivisen, rakastavan. Näihin ajatussfääreihin voisi sopia eilen illalla juuri ennen nukahtamistani Kati Reijosen Lyhyt matka perille -kirjasta lukemani kohta (tai ehkä tuosta kohdasta nämä ajatukseni ovat tänään syntyneetkin):
“Opin, että maailmankaikkeus, universumi, ei ole vain pelkkää kylmää avaruutta, jossa taivaankappaleet kiertävät toisiaan hiljaisen galaktisen koreografiansa mukaan, vaan maailmankaikkeus on jonkinlainen kosminen superäly, tietoisuus. Einsteinin mukaan tärkein päätös, ninkä voimme tehdä on se, päätämmekö uskoa elävämme ystävällisessä vai vihamielisessä maailmankaikkeudessa. Einsteinille universumin luonne onkin näkökulmakysymys, mutta sitä se ei ollut Apollo 14:n astronautti Edgar Mitchelille. Hän koki keskellä avaruutta voimakkaan tunteen kaiken olevaisen yhteydestä ja kaikessa läsnä olevasta kosmisesta rakkaudesta. Tämä rakkaus oli hänelle yhtä todellista kuin rakkaus, jota hän tunsi omaa vaimoaan kohtaan. Mitschellin maailmankaikkeus ei ollut vain ystävällinen, se oli rakastava…. Avaruuden tyhjyys ei siis ole tyhjyyttä vaan energiaa ja tämä energia on – rakkautta. Mikä vallankumouksellinen ajatus!”
Universumin luonne onkin näkökulmakysymys. Hyvin sanottu. Avaruuden tyhyys onkin energiaa. Vähän kuin syksyn utu. Hyvää syyskuun ensimmäistä!