Voi tyttö, kun tietäisit, millaista tämä nelikymppisen naisen elämä oikein on!

Katsahdin itseäni perjantaiaamulla peilistä. Havahduin. No okei, myönnetään, että olin kiireellä lähtenyt lähes suoraan sängystä vetämään Kello kuuden aamutreenejä, hikoillut ja heilunut treeneissä tukka edellisen illan letillä, tietysti ilman meikin häivääkään. Treenien jälkeinen olo on kuitenkin aina todella palkitseva ja hyvä. Niinpä nytkin peilistä tuijottavan keski-ikäisen naisen nähtyäni ( ja alkuhätkähdyksestä selvittyäni), hymyilin, iskin mielessäni silmää uurteille ja ignoorasin mustat rinkulat. Hiustenpesulle mars.

Nuorempana oli lähes mahdotonta kuvitella, että elämä jatkuisi enää millään muotoa kolmenkympin jälkeen. Kolmenkympin jälkeen näytti koittavan tyhjyys. Keski-ikäisen elämän täytyi olla harmaata, työntekoa, puurtamista ja tylsyyttä.

Ja tietysti, olin niin väärässä. Keski-ikäkö tylsä? Mitä vielä. Minun elämäni ei ole koskaan ollut yhtä jännää kuin nyt.

Tässä vaiheessa elämääni koen olevani työssäni jo sen verran haka, että uskallan päivittäin kokeilla uusia juttuja, heittäytyä, improvisoida ja laittaa persoonaani likoon. Mokat eivät enää tunnu pahalta, joten päivissä on enemmän spontaaneja kohtaamisia, käänteitä ja vähemmän tosikkomaista työntekoa ja suorittamista.

Elämässä tuntuu myös olevan uusia mahdollisuuksia juuri niin paljon, kuin vain intoudun ottamaan vastaan. Onneksi nuorempana tuli opiskeltua itselleen ammatti. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, etteikö opiskelua voisi jatkaa.  Motivaatio on sitä paitsi huomattavasti suurempi siinä vaiheessa, kun aloittaa uuden alan opiskelun aikuisena. Tai miksei suuntautua täysin uusille urille? Ei samassa työssä tarvitse välttämättä olla eläkeikään asti. Olen itse jännän äärellä ja todella innoissani: olen aloittamassa kuukauden kuluttua ihan uudenlaisessa työssä, josta en olisi osannut nuorempana edes haaveilla.

Itseään ei siis katso enää ylikriittisesti, vaan blogin kirjoittamisen voi hyvin aloittaa yli kolmekymppisenä, tai jaella jumppavideoitaan tuhansien katsottavaksi Instagramissa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän tulee pohdittua sitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella. On mahtava huomata, että minusta on vielä vaikka mihin, ja yllättävää kyllä, olen tullut yhä avoimemmaksi erilaisille muutoksille.

Kun katseen on keski-iän myötä saanut siirrettyä omasta navasta muiden napoihin, avautuu uusi avarampi maailma. Kuinka paljon jäikään nuorempana huomaamatta, kun keskittyi omaan epävarmuuteensa, farkkujensa istuvuuteen tai takapuolen muotoon? Nyt voi tiirailla innostuksella muiden vastaavia, luoda myötätuntoisia katseita ja nähdä paljon enemmän.

Viihdyn vartalossani, enkä löydä siitä rehellisesti sanottuna enää niin paljon vikoja, kuin nuorempana. Lasten saaminen on, kliseisesti, tuonut perspektiiviä. Rentous itseä kohtaan lisääntyy vuosi vuodelta. Ja nyt, kun neljänkympin korvalla lapsetkin alkavat olla jo hieman isompia, on taas enemmän aikaa myös itselle. Keneltäkään ei tarvitse pyydellä lupaa lähteäkseen lenkille tai salille. Pieniä kremppoja on alkanut iän myötä ilmaantua, mutta enemmän iloitsen siitä, mihin kaikkeen kroppani vielä kykeneekään.

Aamulla ei kuitenkaan koskaan voi tietää, katsooko peilistä harakka, pöllö vai kaunokki. Illalla voi siis hyvin jättää syömänsä leivän suolapitoisuuden tarkistamatta. Kyllä  itseään katsoo nyt armollisemmin ja vähän enemmän hymyllä, kuin nuorempana.

Nuorena flikkana jotenkin säälin vanhempia naisia ja ajattelin, ettei heillä voi olla enää minkäänlaista elämää millään sektorilla. Mutta nyt tiedän, mitä nuo viisaat keski-ikäiset naiset silloin ajattelivat katsoessaan minua, tytönhupakkoa, lempein silmin ja hymyillen: “Voi tyttö, kun tietäisit, millaista tämä nelikymppisen naisen elämä oikein on!”

Nyt tiedän. Todella.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni Treenaa, kuin huippu-urheilija