Vaikeaa se on, mutta kun vihdoin hellittää, alkaa henki kulkea
Hei olen Anna. Olen suorittaja.
Tästä tulee varmasti henkilökohtaisempi postaus, kuin pitkään aikaan. Mutta minulla on ollut elämässäni vaihe, joka on laittanut miettimään. En tiedä onko kyse kriisistä, joka liittyy siihen, että olen nelikymppinen, vai onko tilanne vain monen tekijän summa.
Tuijottava suorittaja
Olen viimeaikoina löytänyt itseni usein tuijottamasta ulos. Olen pysähtyneessä tilassa, ja saatan ihmetellä pitkään ikkunan takana tuulessa heiluvia puun lehtiä. Olen hengittänyt syvään, kohdannut ehkä ahdistaviakin tunteita, mutta kuitenkin todennut, ettei minun pitäisi nyt olla missään muualla, tai tehdä jotain muuta.
Olen ollut suorittaja niin kauan kuin muistan. Koulu, urheilu, työt, elämä. Kaikki olivat minulle suorituksia ja se, miten hyvin näissä pärjäsin, määritti myös osin sitä, miten arvokkaaksi koin itseni. Kun puhun lukiolaisille psykologian tunnilla itsetunnosta ja kerron, että joskus se voi olla sidoksissa suorittamiseen, tunnistan itseni, mutta pysyn huomiostani hiljaa.
Jos en ole päivän aikana saanut omasta mielestäni tarpeeksi aikaan, suutun ja vihastun.
Suorittajan itsetunto
Suorituksiin sidottu itsetunto voi muodostua esimerkiksi silloin, jos lapsi voi kokea tulleensa hyväksytyksi pääsääntöisesti silloin, kun hän onnistuu suoriutumaan asioista hyvin. Jos hän epäonnistuu, saattaa hän kokea, että hän on arvoton eikä häntä rakasteta.
Häpeän ja pettymyksen tunteet voivat juurtua syvälle. Suorittaminen jää päälle ja hyväksyntää, itseltä ja muilta haetaan jatkossakin suoritusten kautta. Olen kertonut opiskelijoilleni, että omien lapsien kohdalla olen pyrkinyt viestittämään heille, ettei heidän arvonsa riipu siitä, miten he onnistuvat tai suoriutuvat. Välillä olen tässä onnistunut, välillä en.
Myös persoonallisuudella ja temperamentilla voi olla vaikutusta. Jos on luonteeltaan itseään kohtaan hyvin vaativa ja tavoittelee täydellisyyttä, voi olla vaikea hyväksyä itsessään vajavaisuutta ja virheitä.
Suorituksiin sidottu itsetunto toimii hyvin niin kauan kuin suoritukset menevät nappiin. Kun asiat eivät onnistukaan, syntyy kokemus, että olen huono ja arvoton. Tämä taas voi johtaa lamaantumiseen, itsensä kohtuuttomaan syyttelyyn tai yhä vain kovempaan suorittamiseen.
Joutenolo ahdistaa
Suorittaminen on heijastunut sisäiseen kokemusmaailmaani ja toimintaani monella tavalla. Olen elänyt vuosia “pitäisi” -tilassa. Jos en ole päivän aikana saanut omasta mielestäni tarpeeksi aikaan, suutun ja vihastun. En ole antanut itselleni tilaa hengähtää ja vain olla. En ole edes osannut vain ja ainoastaan olla.
Vasta viime vuosina ja erityisesti viime aikoina olen kokenut valtavaa vapauden ja helpotuksen tunnetta hetkissä, jolloin päästän irti suorittamisesta. Minun ei tarvitse lähteä treenaamaan, eikä minun tarvitse jatkuvasti touhuta. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla tavoitteellista ja järkevää. Joutenolon merkitys on alkanut valjeta minulle.
Otin vaikeat tunteet vastaan
Pysähtyminen saa aikaan sen, että joudumme kohtaamaan sisimpämme. Se voi olla äärettömän pelottavaa. On helpompaa paeta tekemisen taakse. Vaikeita tunteita ja ajatuksia voi kuitenkin oppia ottamaan vastaan ja jopa hyväksymään. Myös nuo kielteiset tunteet ja ajatukset ovat osa meitä.
Suorittaja saa varmasti paljon aikaan, mutta suorittaminen ei lisää onnellisuuden tunnetta.
On armollista ajatella, että suru, ahdistus ja suuttumuskin kuuluvat elämään, mutta ne ovat vain tunteita, eivätkä määritä meitä ihmisenä. Olen oppinut tyynesti toteamaan, että nuo kielteiset tunteet tai ajatukset ovat tosiaan vain tunteita ja ajatuksia: ne menevät ja tulevat.
Sitäpaitsi, kun olen antanut näille tunteille ja ajatuksille huomioni ikkunasta ulos tuijottaessani, ovat ne saaneet usein myös oikeat mittasuhteet. Minun elämäni on aikalailla pirun hyvällä mallilla juuri nyt. On monta asiaa, joista voin olla kiitollinen. Minulla on rakastavia ihmisiä ympärilläni. Minä olen terve. Minä liikun, koska voin ja haluan, en, koska minun täytyy.
Suorittaja saa varmasti paljon aikaan, mutta oman kokemukseni mukaan suorittaminen ei lisää onnellisuuden tunnetta, vaan päinvastoin. Kun antaa vain olla ja aistii sen, mikä on tässä ja nyt, sen sijaan, että suunnittelee seuraavaa projektia, voi ymmärtää jotain perustavanlaatuista itsestään ja elämästään.
Hei olen siis Anna. Olen varmasti jossain määrin aina suorittaja, mutta on ollut hienoa huomata, että kun pikkuhiljaa hellittää, alkaa henki kulkea.
<3 Anna
Lue myös edellinen postaukseni: Mikä on paras yövoide?
Tuu someen: @ansaivo
Tärkeä, ajankohtainen ja aito avaus.
Merkittävä osa ihmisen taipumuksista ja toimintamalleista on sekä defensiivisiä että selviytymistä tukevia tai kompensatorisia. Yksilön ja ympäristön vastavuoroisuuden syklit on niin monimutkaisia, ettei niistä ylevinkään tietoinen mieli voi pysyä puolueettomasti irrallaan. Reipas lapsi saa vastuuta (esim.klassisesti esikoinen hoitaa askareita äidin pikku apurina), hänen tekemisiin luotetaan, ja niin hän oppii vahvaksi ulkoisten vahvistussuhteiden myötä. Aikuisena onnistumisiin jää koukkuun, ja hauraana näyttäytyminen on liian suuri uhka minuudelle.
Luin joskus eräästä sosiaalipsykologien esittämästä väittämästä, että ihmiset luokittelevat melko automaattisesti työ- tai opiskeluyhteisöissä toisiaan a) pätevyyden ja b) hoivaavuuden skaalalla; valitettavasti niin, että kyvykäs tulee nähdyksi “vähemmän lämpimänä”. Miten siis olla sekä taitava että pehmeä?
Kiitos asiantuntevasta kommentistasi! Tunnistan näitä toimintamalleja, jotka juontavat juurensa varmasti hyvinkin kauas. Onneksi näitä voi kuitenkin jossain määrin tiedostaa ja sen kautta ehkäpä niitä toimimatomia selviytymiskeinoja pyrkiä muuttamaan. Kuten vaikka nyt tämä pärjäämine ja suorittaminen omalla kohdallani. Todella mielenkiintoinen ajatus tuossa viimeisessä kappaleessa. Tunnen useita sekä päteviä että pehmeitä ihmisiä, omassa työyhteisössänikin. Heissä nämä kaksi ominaisuutta ovat hienosti yhdistyneet, ainakin työelämässä.
Olen Instassa huomannut silmistäsi jonkinlaista alakuloa, ehkä uupumusta siitä, että sometyössä joudut olemaan inspiroiva, vaikka tuntuisi aivan toiselta? Tämä on vain oma tulkintani.
Tekstisi todella resonoi, olen itse entinen suorittaja, nykyinen toipuja. Entinen stressaava, nykyinen…niin mikä. En osaa sanoa, mutta terapian ja iän myötä omat toimintamallit ovat muuttuneet. Työ jatkuu lopun elämääni.
Armollisuus on hyvin lohdullinen asia. Oman itsen rakastaminen myös ei-suorittajana.
Arvostan tekstiäsi. Olet kovin lämpimän , kiltin ja rakastavan oloinen ihminen, avoin, lempeä, herttainen. Kohdista nämä ihanat ominaisuudet itseesikin ♥️♥️♥️
Moikka K! Ehkä ei alakuloa, mutta väsymystä varmaankin kyllä 🙂 Minusta on toisaalta aika ihanaa ollut huomata sekin, että voin myös instassa näyttää sen herkän puoleni ja myös niitä muita tunteita kuin vain aina iloa ja positiivisuutta. Vaikka täytyy myöntää, että useimmiten kyllä hymyilen. Kiitos todella paljon sanoistasi. Niin upeasti kirjoitat! Tähän haluan laittaa monta sydäntä.