Telttamiehen hymy
Harjoittelemme ulkotreeniryhmämme kanssa läheisessä puistossa kerran viikossa aamuhämärissä, tai itseasiassa tällä hetkellä pilkkopimeässä, kuudesta seiskaan. Huomiomme on kiinnittynyt jo keväästä asti mieheen, joka nukkuu teltassa ihan treenipaikkamme vieressä. En tiedä, onko mies koditon vai valinnut ulkomajoituksen omasta tahdostaan. Jokatapauksessa hän näyttää kaikinpuolin siistiltä ja hyvinvoivalta, hieman iäkkäämmältä suomalaiselta mieheltä. Paitsi, että hän nukkuu yönsä teltassa.
Olen aamuisin säälinyt miestä, jonka makeat unet treenimme äänimaailma väkisinkin keskeyttää: musiikki pauhaa, minä huudan. Ja kello on sentään vasta kuusi aamulla. Koskaan mies ei ole kommentoinut pahasti tai katsonut ilkeästi, jos olen hänet sattunut ohimennen kohtaamaan. Tänään aamulla kaikki oli kuitenkin toisin.
Treeniemme puolivälissä huomasin, että mies alkoi heräillä teltassaan. Kömpi ylös ja keräsi kamppeitaan. Siinä vähän hihittelimme ja ihmettelimme, että ei tainnut mun treenimusani, ysäripoppi, olla herran makuun. Olin jo kävelemässä autolle treenin loputtua, kun kuulin miehen huutavan kovaa parinsadan metrin päästä. Hän huusi minulle. Vaikka oli pimeää, näin hänen kädessään jotain. Minun hanskani. Se oli pudonnut.
Käännyin, sen enempää miettimättä, ja lähdin hakemaan omaisuuttani mieheltä. Ystävällistä ajattelin, mutta mielessäni kurkki myös pelko. Mitä jos hänen aikeensa eivät olekaan hyvät. Koditon, syrjäytynyt, laitapuolen kulkija..
Kohtasin miehen ja sain hanskani. Olin hämmentynyt ja kiitin. Sain myös sanottua, että olen pahoillani, että herätämme hänet aina aikaisin metelöimällä hänen asumuksensa nurkilla. Mies alkoi hymyillä, aitoa hymyä, ja sanoi ” Ei haittaa yhtään! Hienoa, että treenaatte. Tänäänkin lankutin tuolla teltassa samaan aikaan.” Hämmennyin vielä enemmän. Kaveri ei siis ollut häiriintynyt treeneistämme ja oli siis jopa ottanut osaa meidän lankkuhaasteeseemme, omassa teltassaan.
Minun perjantaini alkoi hymyllä. Omien ennakkoluulojen kumoaminen on vapauttavaa. Tulin niin hyvälle tuulelle, mutta myös liikutuin. En tiedä, mikä tämän miehen kohtalo on. En tiedä, mistä hän on tullut ja miksi hän nukkuu yönsä ulkona. Onko hänellä kotia, läheisiä tai turvapaikkaa? Onko hän onnellinen? Jälkikäteen tajusin, että minulla olisi ollut tilaisuus kysyä, miksi mies nukkuu ulkona, mutta miehen avoin ja myönteinen suhtautuminen minuun, ja mökäämiseeni, sai minut niin hämmennyksiin, etten tajunnut.
Aloin väistämättä miettiä tulevaa talvea ja pakkasia. Me siirrymme treeniryhmämme kanssa parin viikon päästä talvikaudeksi sisätiloihin treenaamaan. Mihin tämä telttamies menee? Missä hän sitten lankuttaa? Kenelle hän hymyilee?
<3 Anna
Niin paljon on maailmassa – meillä ja muualla – ihmisiä, joilla eivät asiat ole hyvin. Ja niin vähän on asioita, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen. Mulle tuli kuitenkin sun kirjoituksesta hyvä mieli; pienet kohtaamiset, pienet eleet ja sanat, hymy – niillä saadaan ihan valtavan paljon hyvää aikaseksi. Pienessä mittakaavassa, mutta se riittää. Uskon, että teit tänään paljon hyvää!
Tuntuu vähän brutaalilta mainita tätä tämän postauksen yhteydessä, mutta “marraskuuhun ilman makeaa” löytyy vähän apuja mun blogista täältä: http://harkittuherkku.blogspot.fi/2016/02/snickers-kakkuset-kalastajan-vaimon.html
Eli vinkkinä niille, jotka eivät halua tai pysty ihan täysin sokerittomaan, tuolla ohjeella syntyy ihan jumalaisia ja “melkein terveellisiä” herkkuja. Valkoista sokeria ei niissä ole, mutta kylläkin vaahterasiirappia (tai hunajaa). Jos ei muuta, niin ainakin viikonlopun totutteluvaiheeseen!
Mukavaa viikonloppua!
Emma
Moikka Emma! Kiitos kommenteista ja tuosta respetivinkistä! Pitääpä ehdottomasti ottaa testiin. Leppoisaa sunnuntaita sinulle. Terkuin Anna
Olipa kiva kirjoitus. Se sai miettimään, miten monenlaisia kohtaloita ja elämäntyylejä lähimmäisillämme on. Täytyy toivoa, että tällä erikoisella ja kiinnostavalla miehellä on talven yli lämmin majapaikka.
Kiitos Minna! Samoja juttuja olen miettinyt. Toivotaan, että telttamies löytää talveksi lämpöä 🙂 Terkuin, Anna