Pitäisi olla jossain muualla

Sinne ne lähtivät. Yhdessä kohti koulua. Edes yhteiskuvaa en saanut enää ottaa. Pitää tyytyä katselemaan muiden äitien ja isien ottamia kuvia facessa omasta jälkikasvustaan. Töihin päästyäni luin erään äidin koskettavan päivityksen, jossa hän kertoi olevansa kotona, kun lapset ensimmäisenä päivänä tulevat koulusta. Sen jälkeen he syövät yhdessä välipalaa. Melkein itku pääsi. Kuulosti ihanalta. Noin sen pitäisi olla. Silti olen töissä. Jotenkin tuntuu, että olen aika usein muualla, kun pitäisi.

Elokuun alussa, kun olin jo palannut lomilta töihin, lapsi laittoi kesken päivän viestiä WhatsAppissa: ”Mitä me syödään?” Kun en vastannut minuutissa, sain perään kuusi viestiä: ”Äiti!” ”Äitiiii!!” Äitiii???? Ja kyynelehtiviä hymiöitä.” Tajusin, ettei jääkaapissa ollut, kuin yksi Denniksen valmispizza ja sekin maulla, josta lapset eivät välitä. Hitsi. Olisi pitänyt eilen miettiä ruokahuolto kuntoon. Kunnon äiti olisi valmistanut makaronilaatikon jääkaappiin valmiiksi jo edellisenä päivänä ja pilkkonut vihannekset helposti syötäviin annoskuppeihin.

Mutta, kun en valmistanut. Unohdin tai jotenkin ehkä siirsin asian pois mielestä tai sitten en jaksanut. Itseasiassa todella kunnon äiti olisi ollut kotona laittamassa ruokaa lapsilleen, eikä istuisi töissä ja jättäisi heitä oman onnensa nojaan. Pään täyttävät kasvatuspsykologian ammattilaisten heristelevät etusormet ja muistutukset siitä, miten pienet koululaiset eivät pärjää päiviään yksin.

Lapseni ovat jo onneksi hieman isompia, mutta tarvitsevat meitä aikuisia edelleen monissa tilanteissa. Milloin avaimet ovat hukassa, milloin harmittaa tai tarvitaan (edelleenkin onneksi!) syliä.

Olen välttynyt oman vanhemmuuteni kanssa suurimmilta syyllisyydentunnoilta. Kun lapset olivat pieniä jätin heidät mielellään isänsä hoiviin, kun lähdin lenkille tai kavereiden kanssa ulos. En kokenut kovinkaan huonoa omaatuntoa, kun palasin äitiyslomilta töihin ja lapset jäivät hoitoon kodin ulkopuolelle. Pyrin olemaan syyllistämättä itseäni, kun lähden treenaamaan, yksin. Mutta silti.

Syyllisyys muualla olosta

Usein vaivaa tunne, että pitäisi olla jossain muualla. Työpöydän ääressä tai junassa istuessani, kotona nettiin syventyneenä tai matkalla treeneihin. Miksen ole lasten kanssa? Nämä syyllisyyden hetket ovat onneksi ohimeneviä, mutta niin on myös lasteni lapsuus. Löysin juuri laatikollisen kuvia vintiltä, joissa lapset olivat vielä vatsassa tai pieniä kaljupäisiä potkupuvuissaan. Eihän tuosta ole, kuin hetki (10 vuotta!).

Pitäisi olla jossain muualla. Niin usein ajattelen. Sohvalla maatessani mietin, että pitäisi olla laittamassa ruokaa tai pyykkejä narulle. Kotona ajattelen, että pitäisi olla töissä ja töissä, että pitäisi olla kotona. Pitäisi löytää enemmän aikaa ystäville, mutta sekin on taas pois perheen kanssa vietetystä ajasta. Olen usein miettinyt heitä, joita syyllisyyden tunteet ja huono omatunto vaivaavat rankemmin kuin minua itseäni. Miten he perustelevat epätäydellisyytensä äiteinä? Heillä täytyy olla vielä paljon vaikeampi tilanne, kuin minulla.

Lasten koulu alkoi tällä viikolla. Onneksi. He saavat koulun keittäjien valmistaman täysipainoisen ja lämpimän lounaan joka päivä, joka tarkoittaa minulle yhtä pientä huolta vähemmän. Huolien kokonaismäärä kuitenkin tuntuu kasvavan tai pysyvän vakiona: kuinka lapseni pärjäävät, voi, kunpa he saisivat olla lapsia vielä kauan.

Kun lapseni olivat vielä pieniä totesi eräs kollegani minulle: ”Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet”. En oikein silloin tajunnut, mitä hän tarkoitti, ja hänen lausahduksensa jopa ärsytti univajeesta kärsivää pieneten lasten äitiä. Nyt olen päässyt tuon sanonnan jäljille ja ymmärrän myös sen, ettei vanhemmuuteen liittyvät huolen ja syyllisyyden tunteet katoa koskaan. Onneksi ollessani lasten kanssa, en koe syyllisyyttä siitä, että pitäisi olla jossain muualla. Sellaisetkin tunteet ovat kai  ihan mahdollisia.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Näin vartaloni on muuttunut – ennen lapsia, odotusaikana, synnytysten jälkeen