Pelottavan hyvä hiljaisuus

Olen nyt lojunut sohvalla iltakuudesta asti. Kello on kohta yhdeksän. Talomme on täysin hiljainen, on ollut koko tämän ajan, kun olen kirjoittanut ja välillä lueskellut lehtiä. Kaikki perheenjäsenemme: kaksi lasta ja yksi mies ovat kuitenkin kotona. Tämä on ilta, jona kellään ei satu olemaan harrastuksia. Yksi lukee, yksi katsoo lempisarjaansa iPadilta ja kolmas tehnee töitä(?) sängyllä maaten. Milloin minun elämästäni on tullut näin hiljaista?

Havahduin hiljaisuuteen jo jokin aika sitten. Tätäkö se on, kun kukaan ei huuda äitiä tai apua tai pyyhkimään? Kun lapset olivat pieniä, mölinää, kilinää, karjuntaa ja töminää kuului lakkaamatta. Yllättäen ja todella nopeasti, se on kuitenkin vähentynyt, jopa loppunut. Monesti tullessani töistä kotiin, on hiljaista ja iltaisin on hiljaista. Vain aamuisin meillä riehuu pyörremyrsky (ja se olen useimmiten minä).

Lasten kasvettua, he ovat usein omissa (hiljaisissa) puuhissaan tai ulkona kavereidensa kanssa. Yhtenä iltana mietin, että tällaistako se loppuelämä sitten on: hiljaisia seiniä, vanhan talon huokauksia, villasukkien rahinaa? Missä ovat elämän äänet? Tuntui oudolta. Kovia ääniä on kestänyt kuitenkin melkein kymmenen vuotta.

Kunnes muistin, että hiljaistahan se elämä oli ennen lapsiakin. Nauramme usein mieheni kanssa muistoille kahdenkeskisestä ajastamme ennen lapsia: saatoimme lomailla kaksikin viikkoa kesäisin Kreikassa, rannalla omia kirjojamme lukien, sanaakaan moneen tuntiin vaihtamatta. Kunnes toinen jossain vaiheessa totesi, että: ”Lähdetäänkö syömään jotain?” tai ”Haen bissen, otatko sinäkin?” Olemme aina rakastaneet hiljaisuutta, vaikka olemmekin aina viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Hiljaisuutta ei tarvitse pelätä tai täyttää sanoilla sellaisissa tilanteissa, joissa on luottavainen ja rauhallinen. Tutun ihmisen kanssa voi olla rauhassa hiljaa, koska tietää, ettei hän vaivaudu tai ahdistu puhumattomuudesta. Parasta on tunne siitä, ettei sanoja edes tarvita, vaan että jaamme yhdessä jotain merkityksellistä, vaikkemme sano mitään.

Hiljaisuus voi opettaa jotakin itsestämme. Kun olemme hiljaa, saavat omat ajatuksemme ja tunteemme paremmin tilaa. Puuhailu, tekeminen tai puhuminen voivat olla keinoja välttää kohtaamasta todellinen tunne, tilanne tai ihminen. Kaikkein hektisimpinä aikoina hakeuduin joogaan ja mindfulness-kurssille hiljentymään. Nykyään kaipaan hiljaisuutta jokaiseen päivääni. Työssäni opettajana olen äänessä monta tuntia päivässä. Ehkä siksikin on ihanaa tulla kotiin, jossa tiedän, että saan aikaa itselleni aina tarvittaessa.

Vaikka olen joidenkin mielestä sosiaalinen ja puheliaskin ihminen, olen monessa mielessä myös erakko. Pidän yksinolosta, enkä hakeudu automaattisesti muiden seuraan. Elämäni on siis jossain määrin ollut aina hiljaista. Nyt, kun hiljaisuuteen on taas lasten vartuttua tullut mahdollisuus, otan sen ilolla vastaan.

Pidän ajatuksesta, että voin säädellä elämäni ääniä jossain määrin itse. Musiikkia haluan voida kuunnella kovalla, liian kovalla. Opehuoneen kahvihuonetta välttelen silloin tällöin. Stressitasoni pysyvät matalammalla viereisessä, mutta hiljaisemmassa työhuoneessa. Vaikka moni on sanonut, että pikkulapsiaikaa katsoo myöhemmin kaiholla kaivaten, en usko, että tulen muistelemaan lämmöllä sen äänimaailmaa. Kaunein äänistä on hiljaisuus. Se rauhoittaa.

Kaipaan mahdollisuutta olla omassa hiljaisessa kuplassani nyt, kun lapset eivät enää jatkuvasti tarvitse apuani, huomiotani tai palveluksiani. Elämän äänet ovat muuttuneet tai pikemminkin palautuneet siksi, mitä ne joskus olivat. Olin vain jotenkin unohtanut, miltä kuulostaa ulkoa kuuluvat autojen äänet, jääkaapin tai astianpesukoneen hengitys tai oman mahan murina ja askeleet lautalattialla. Ehkä tämä lohduttaa myös muita hiljaisuuden ystäviä, jotka vielä ovat keskellä sitä melskettä ja hälinää. Hiljaisuus tulee, yhtäkkiä.

Onko tämä hiljaisuus tullut jäädäkseen? Lasten murrosikääkö odotellessa? Vai ehkä eläkepäiviä?

<3 Anna

Täältä voit lukea multitaskaajan mindfulnessista