Onko pakko hiihtää?

Somessa kuvia selatessa tuntuu, että joka toinen siellä jo sivakoi menemään. Minua vaivaa hiihtokateus. Tänään upeassa talvi-ilmassa käveleskellessäni en voinut olla miettimättä, miten upea keli nyt olisi hiihtää. Miettikää! Nautin kävelystä ja silti pohdin, että pitäisi olla ladulla. Hullua. Insta luo hiihtopaineita: kaikki muutkin jo hiihtävät, mutta minä en.

Samanlaisia paineita voi syntyä sellaiselle, vähän liikkuvalle ihmiselle, joka seuraa aktiivikuntoilijan päivityksiä ja reipasta jumppailua tai juoksentelua: “Tuolla se taas treenaa. En minä vaan saa aikaiseksi, enkä pystyisi tuohon..” ja pahimmassa tapauksessa vähän orastanut into lopahtaa alkuunsa.

Hiihto on hankalaa

Pitäisi siis hiihtääkin. Onhan minullakin toki (vanhat) perinteisen tyylin sukset ja monot, mutta ne ovat varastossa. Tykkään kyllä hiihtää, mutta kaupungissa sitä harvoin teen. Minun hiihtoni sijoittuvat etupäässä hiihtolomille ja Lappiin.

Hiihtämään lähtemisessä esteenä on niinkin älytön syy, kuin sen hankaluus. Pitäisi lähteä autolla. Asumme kaupungin keskustan alueella, joten ladut eivät lähde takapihalta. On huomattavasti helpompi lähteä kävelemään tai lenkille ulos.

Tiedän, ettei auton pakkaaminen nyt niin hankalaa olisi, mutta sitten mietin voitelua ja laturuuhkaa. Ja sitä kuinka kauan hiihtolenkkiin siirtymisineen menee. HANKALAA.

Tekosyitä ehkä kaikki, mutta hiihtämään ei vain kaupungissa tule lähdettyä. Vähän samasta syystä käyn harvoin uimassa muualla, kuin maauimalassa kesäisin. Asumme lähes ulkouimalan naapurissa. Helppoa!

Sillä, että liikuntamahdollisuudet ovat lähellä ja helposti tavoitettavissa on aika suuri merkitys sille liikunko vai en! Sama näyttää pätevän lapsiin. Nyt kun lähikenttämme on jäädytetty suuntaavat lapset pelaamaan ja luistelemaan lähes päivittäin. Itse pidän äärettömän tärkeänä sitä, että kunta tarjoaa mahdollisuuksia lähiliikuntaan ja pitää huolta liikuntapaikoista.

Hiihtopakko

Luin tänään lehdestä, että eräs isä oli simputtanut lastaan ladulla, kun tämä oli maannut ojassa ketarat ojossa, eikä ollut päässyt ylös. Lapsi oli vääntänyt itkua. Lapset ja hiihto ovat yhdistelmä, joka meidän perheessämme ei ole oikein koskaan toiminut. Kumpikin lapsi on laitettu kyllä hiihtoa kokeilemaan, mutta vain laskettelusta ja lautailusta he ovat innostuneet. Sen jälkeen emme ole yrittäneet heitä maastohiihtäjiksi pakottaa.

En minäkään lapsena hiihdosta erityisemmin nauttinut. Silti kävin vanhempien kanssa hiihtämässä, koska tietyn matkan taittamisesta luvattiin palkaksi pannukakkua ja mehua.

Olen alkanut tosissaan nauttia hiihtämisestä vasta aikuisiällä. Olemme viettäneet joka talvi vähintään viikon Lapissa ja silloin olen hiihtänyt sydämeni kyllyydestä. Saatan lähteä aamulla yksin ladulle ja palata juuri ennen pimeän tuloa, useita kymmeniä kilometrejä taittaneena.

Rakastan hiljaisia latuja, Lapin luontoa ja tunturimaisemaa. Minulle hiihto ei ole Lapissa niinkään urheilua tai liikuntaa, vaan kokonaisvaltainen elämys. Hiihdän kaikessa rauhassa ja pitkään. Hiihtolomalla kilometrejä kertyy helposti lähes pari sataa. Lapset ja mies viettävät mieluummin saman ajan rinteissä.

Ehkä minun olisi hyvä päästä ennakkoasenteistani kaupunkihiihtoa kohtaan. Ehkäpä ensi viikolla pakkaan sukset autoon ja ajan jonkin matkaa päästäkseni ladulle. Saattaa olla, että jäisin kerrasta koukkuun, kuten minulla tapana on. Tai sitten vaan jatkan niiden lajien parissa, jotka sujuvat helposti ja luonnostaan, ja keskityn ihastelemaan muiden hiihtokuvia.

Vinkatkaahan muuten silti Turun suunnalta parhaita (ei liian kansoitettuja!) latuja, jos sittenkin innostun! Ja muutkin vinkit hiihtokynnyksen madaltamiseen otetaan innolla vastaan.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Alipukeudu juoksulenkille, ylipukeudu ulkotreeneihin