Naisen itsevarmuus ei ole ylpeyttä, vaan rohkeutta olla oma itsensä

Luentosaliin virtaa jatkuvasti ihmisiä. On vaikea uskoa, että he ovat tulleet tänne kuuntelemaan minua. Tunnen, miten kehoni reagoi: sympaattinen hermosto aktivoituu, syke ja lämpö nousevat ja adrenaliinia pumppautuu verenkiertoon. Jos luottodeodoranttini olisi tänään unohtunut, komistaisi vaalean paitani kainaloita nyt isot läntit.

Luentosali on täynnä. “Onnistunko, pärjäänkö, riitänkö?” Totta kai tällaisia asioita tulee kelattua, mutta en anna huolestuttaville ajatuksille liikaa tilaa. Sitä paitsi tajuan, että juuri tältä tuntuu hyvä stressi.“Pystyn tähän”, sanon itselleni hiljaa mielessäni. “Olen tosi hyvä!” Hymyilen varmasti. Esitys alkaa.

Yhdeksän jumppaa päivässä

“Käy” huutaa mies kameran takana. Studiovalot kuumottavat poskillani, ja persoonaton, suuren videokameran linssi, on suunnattu kohti minua. “Moi olen Anna! Mahtavaa, että olet tullut tekemään tämän kiinteyttävän kuminauhatreenin tänään mun kanssani.” Menossa on päivän yhdeksäs hikinen jumppa, jonka ohjaan kameralle innostavasti, alusta loppuun.

Trikoot nuolevat reisiä ja takeltelen yhtäkkiä sanoissani. Jos deodoranttini olisi epäluotettava, haisisin tällä hetkellä, no, “paljon ja pahalta”. “Otetaanpa uudestaan” sanon kameramiehelle rauhallisesti, ja purskahdan lopulta nauruun. Vedän henkeä, korjaan ryhtiä. “Ei hätää. Olen tosi hyvä.”, ajattelen itsevarmana. Kamera käy taas.

Päivän psykologian tunnillani käsitellään tunteita ja niiden säätelyä. Taisin itsekin innostua aiheesta, koska fiilis on niin korkealla. Kun oppitunti on ohi, pakkaan nopeasti tavarani ja lähden puolijuoksua kohti palloiluhallia, joka sijaitsee kilometrin päässä koulustani. Liikuntatunti alkaa viiden minuutin päästä.

Rämpiessäni läpi tuulen ja tuiskun, pohdin mitäköhän lukiolaistytöt sanovat, kun tänään ohjaankin heille joogaa? Lämpenevätkö he rentouttavalle kehomeditaatiolleni? Olenko uskottava vai pitävätkö he minua ihan hihhulina, kun kehotan hengittämään ja ajattelemaan ukkovarvasta? Hiki puskee iholle, mutta kainalot pysyvät silti edelleen kuivina. “Sä osaat tämän. Ole vain oma itsesi!” toistelen taas, ja rauhoitun.

Huippustrategisti ja apujoukot

Saman päivän aikana voin olla opettamassa psykologiaa, vetämässä liikuntatuntia, luennoimassa painonhallintaryhmälle, ohjaamassa Kello Kuuden treenejä, kuskaamassa lapsia koristreeneihin, kokkaamassa, treenaamassa itse tai hikoilemassa sittarin kassajonossa. Logistisesti kuviot ovat välillä niin haastavia, että tarvitaan huippustrategistin taitoja ja vähän taikuuttakin. Apujoukotkaan eivät ole pahitteeksi.

Arkeni, kuten monen muunkin työssäkäyvän äidin arki, on välillä suorastaan kuumottavaa. Palapeli, jonka palat on siroteltu ympäri kaupunkia, hujan hajan. Ja nyt puhutaan sellaisesta tuhannen palan palapelistä, jossa kokonaisuuden hahmottaminen tuntuu välillä mahdottomalta, puhumattakaan, että samaan aikaan tikittää kello. Välillä iskee toivottomuus. On siirtymisiä, sykkeen nostatusta ja henkisesti tiukkoja tilanteita. Tämä palapeli on kuitenkin minun elämääni, ja haluan suoriutua siitä kunnialla – lisäksi hetkistä nauttien.

Itsevarmuus rakentuu pienistä palasista

Olen etukäteisjännittäjätyyppi ja huolestun siitä, että kaikki varmasti menee, kuten on suunniteltu. Puhun arjenhallinnan sijasta välillä mieluummin kaaoksenhallinnasta! Silti en päästä katastrofiuskomuksia valloilleen.

Vaikka olen tottunut esiintyjä, kiitos harjoituksen ja toistojen, jännitän etukäteen isoille ihmisjoukoille puhumista, jopa luokkatilanteita. Kun jännitän, aistin sen ennen muuta kehossani. Vatsani menee sekaisin ja saattaa olla, etten nuku ennen vaativaa esiintymistä tai videokuvauksia. Hikoilen.

Silti koen oloni tiukoissakin tilanteissa useimmiten hyvin varmaksi, mutta toki epävarmuuden tunteetkin kuuluvat elämään. Silloin puhun itselleni rohkaisevasti (kuten vanhempani puhuivat minulle lapsena, kun epäilin kykyjäni), ja vain luotan siihen, että selviän. Teen parhaani, ja mitä sitten, jos mokaan? Kaikki mokaavat joskus. Ulospäin itsevarmuuteni voi näyttää jopa ylpeydeltä, mutta sitä se ei ole. Se on rohkeutta uskaltaa heittäytyä, vaikka jännittääkin.

Jännitys menee ohi ja lopulta aina nautin. Se, että voin luottaa näissä tilanteissa deodoranttiini, voi tuntua pieneltä palaselta tässä sirkuksessa, mutta juuri tällaisten pienten ja itsestään selvinä pitämiemme asioiden merkityksen huomaa todella vasta sitten, kun ne eivät josta syystä toimi.

Haluan keskittyä asiaan, en itseeni

Töistä kotiin päästyäni lapsi on kummallisen hiljainen. Itse käyn edelleen kierroksilla, ja se ei nyt käy päinsä. On rauhoituttava, jotta lapsi uskaltaisi päästää minut lähelleen, ja minä voisin päästä lähelle lasta. Lapsen pitää voida aistia, että minulla on aikaa kuunnella. Illan treenit painavat jo päälle, mutta nyt on tärkeämpää tekemistä. Hivuttaudun lähelle ja otan kainaloon (joka on edelleen kuiva!). “Kaikki järjestyy kyllä.” sanon sekä lapselle että itselleni. Syke tasaantuu.

Itsetunto ja itsevarmuus, sekä myös kyky keskittyä hetkeen, kulkevat käsikädessä. Kun päätin tietoisesti havainnoida niitä asioita, jotka edesauttavat, että tunnen oloni erityisen varmaksi, nousi deodorantti yllättäen todella korkealle.

Jos energiaa joutuu tuhlaamaan sen pohtimiseen, miltä näyttää, haiseeko pahalle, tai onko pusero märkänä kainaloista, ei voi keskittyä täysillä siihen, mitä on tekemässä. Tunne on vähän sama, kuin jos kengät hiertäisivät juoksulenkillä tai jos joutuisi pohtimaan luentonsa aikana sitä, onko ripsiväri levinnyt, mekko vinossa, tai oppitunnilla nälkä kurnisi vatsassa.

Kun sinua tuijottaa kolme sataa silmäparia, et todellakaan halua miettiä itseäsi tai olemustasi, vaan keskittyä asiaan, josta olet puhumassa! Itsevarmuuden tunne muotoutuu siis pienistä palasista. Siksi voin sanoa, että Nivea Dry Fresh Deo on todellakin tositilanteissa testattu.

Ethän sä jännitä yhtään!

“Et näyttänyt jännittävän yhtään!” sanovat ystävät suoran Aamu-TV -lähetyksen jälkeen. Hymyilen, koska tiedän itse totuuden: Jännitin taas ihan kamalasti etukäteen, mutta lopulta kaikki meni kuitenkin erittäin hyvin. Jännitykseni ei näy ulospäin, päinvastoin. Olen rauhallinen ja varma. On itseasiassa helpottava tieto, että useimmiten jännityksemme ei näy ulospäin, vaikka me sen itse vahvasti aistisimmekin kehossamme ja mielessämme. Kyseessä on ns läpinäkyvyyden illuusio.

Esiintymistilanteissa saan itsevarmuuteni sisäisestä puheesta ja rauhallisesta hengityksestä. Sen lisäksi minun pitää olla aina hyvin valmistautunut. Haluan olla varma myös ulkonäöstäni: vaatteissa pitää olla mukava olla, korkokenkiä en mielelläni jalkaan laita ja kainaloiden pitää pysyä kuivina.

Toimiva deodorantti on kuin hyvä juoksukenkä

Toimiva deodorantti on kuin hyvä juoksukenkä. Eli sitä ei edes huomaa, mutta se siivittää loistavaan lopputulokseen pitkälläkin matkalla. Ei ollut helppoa aikoinaan vaihtaa pitkään käyttämääni juoksukenkämerkkiä Asicsia Adidakseen, mutta onneksi tein sen! Paremmasta ei nimittäin voi tietää, ellei kokeile. Samaa suosittelen myös deodorantin suhteen.

Tämä tuhannen palan elämän palapeli on minulle kiinnostava haaste, vaikken uskokaan saavani sitä koskaan täydellisesti valmiiksi – eikä minun tarvitsekaan. Arki rullaa helpommin, kun palapelin palaset, joita voin kontrolloida, ovat omassa hallinnassani.

Itsevarmuuteni on rohkeutta olla oma itseni, vaikka mokaisinkin välillä. Luotan kykyihini, nostan nenän pystyyn ja uskon siihen, että riitän kyllä.

Ripaus ylpeyttäkään ei ole välttämättä pahitteeksi.

<3 Anna

Mikä tekee sinusta itsevarman? Ikä, kokemus, harjoitus vai itsensä hyväksyminen? Armollisuus vaiko levollinen luotto omiin kykyihin?