Mitä me teemme sitten, kun lapset lähtevät kotoa?

”Mitä te teette sitten, kun me lähdetään kotoa?”, kysyi tytär ihmetellen tässä muutama päivä sitten. Teini-ikäisen egosentrinen, mutta täysin viaton kysymys hiukan yllätti.

Toisaalta onhan meidän tehtävänämme, tässä viimeiset 14 vuotta ollut kasvattaa, laittaa ruokaa, asettaa ärsyttäviä rajoja, kuskata harrastuksiin ja elää lapsillemme. Tai ainakin niin tyttäremme on tainnut ajatella.

Mitä elämää sitä ennen lapsia oikeastaan oli? Mitä silloin edes tehtiin? Tyttäreni mielestä minulla ei tainnut olla paljoa virkaa ennen lasten saamista, ja nyt hän alkoi pohtia, mitä teemme sitten, kun hän lähtee opiskelemaan ja muuttaa pois kotoa. Mistä me vanhukset sitten muka löydetään sisältöä elämäämme?

Kypsää pohdintaa teiniltä

Toisaalta, en muista ikinä ajatelleeni, saati kysyneeni vastaavia asioita vanhemmiltani, kun itse olin tuon ikäinen. Minulla oli kova kiire pois lapsuudenkodistani, ja lähdinkin ensimmäisen kerran jo 16-vuotiaana (tullakseni sitten vielä takaisin).

Vanhemmat olivat jotain rajoittavaa, ja heillä oli mielestäni omasta elämästäni hyvin erillinen oma maailmansa ja elinpiirinsä, joka ei minua teininä kiinnostanut. Ehkä minä en nähnyt teini-iässä omaa napaani kauemmas. Sen sijaan tyttäreni näki, ja vilpittömästi ihmetteli, mikä meidän virkamme sen jälkeen on.

Oma elämä ei ole hukkunut lasten myötä

Täytyy myöntää, että olen koko senkin ajan, kun minulla on lapsia ollut, pitänyt tiukasti kiinni omista menoistani, harrastuksistani ja ystävistäni. Missään vaiheessa en koe, että olisin täysin ollut vain ja ainoastaan äiti, vaan esimerkiksi liikunta ja kavereiden tapaaminen ovat olleet todella tärkeitä hengähdyshetkiä, myös pikkulapsiarjessa. Näin muistan myös omien vanhempieni toimineen aikanaan.

En ole lasten myötä kokenut joutuvani luopumaan myöskään parisuhdeajasta. Toki se on ollut joskus hyvinkin kortilla, eikä yhteisiä hetkiä Jaakon kanssa ole ollut, ellei sitä ole erikseen järjestetty.

Kun toisen naama alkaa ärsyttää

Nyt korona-aikana on hyvin huomannut sen, että viihdymme Jaakon kanssa hyvin yhdessä, vaikka neljän seinän sisällä ollaankin melkein 24/7. Teemme kumpikin töitä kotona. Nytkin tuo puhuu työpuheluaan tuossa viereisessä huoneessa(liian kovalla äänellä, minusta!)

Toki toisen naama alkaa siis välillä ärsyttää, mutta sitten voi lähteä vaikka itsekseen kävelylle. Mitään Man/Woman Cave -tarpeita meille ei ole tullut, tai fiiliksia siitä, miten ahdistavaa tämä aika olisi yhdessä perheen kanssa ollut (näin olen lukenut joidenkin iltapäivälehtien sivuilta).

Minusta on ollut hyvä kuulostella sitä, miltä esimerkiksi harrastuskuskausrumban puuttuminen arjessa tuntuu. Se on ollut osaltaan helpotus! Aikaa jää yhteisille kävelylenkeille, eikä ruuan tarvitse olla valmiina juuri johonkin tiettyyn aikaan, kun treenit alkavat.

Mitä me sitten tehdään, kun lapset muuttavat kotoa?

Mitä vastasin tyttärelle?

Tarkkaanhan sitä ei voi tietää, mutta arvauksen voisin esittää. Me tehdään sitä, mitä tälläkin hetkellä. Lapsethan ovat jo nyt melko isoja, joten me voimme nytkin joka päivä käydä yhteisellä kävelylenkillä. Näiden lenkkien toivon jatkuvan. Treenaamme ja teemme töitä. Matkustelemme toivottavasti, kuten omatkin vanhempani ovat tehneet, varsinkin eläkkeelle siirryttyään.

Ruuan laittaminen ehkä vähenee, mutta toisaalta käymme varmasti useammin ulkona syömässä tai kahvilla. Kun lapset eivät enää asu kotona, voi pesä tuntua aluksi tyhjältä, mutta melko hiljaista meillä jo nytkin on. Juuri napsautin radion päälle, kun oli liian hiljaista, kun kumpikin lapsi tekee koulutehtäviä omassa huoneessaan yläkerrassa.

Uskon, ettei meidän parisuhteessamme tule tilannetta, että, kun lopulta ollaan kahdestaan, ei puhumista tai yhteistä tekemistä enää ole, kun lasten asiat eivät ole ykköspuheenaiheita. Toki huoli lapsista seuraa varmasti lopun elämää, mutta onneksi tuo kuopus on vielä vasta kahdentoista.

<3 Anna

P.s. Kuvat Vappuviikonlopulta mökiltä.

Lue myös edellinen postaukseni: Kevään uudet valkoiset tennarit 4 + 1

Tuu someen: @ansaivo

Kommentit (3)
  1. ReetaJohanna
    5.5.2020, 10:03

    Meillä tulee pian neljä vuotta, kun meidän ainokainen muutti omilleen. Hän ei koskaan täysin sopeutunut tänne Valkeakoskelle, vaan halusi muuttaa takaisin Tampereelle, missä on hän on syntynyt ja enimmän osan elämästään kasvanut. Onneksi Tampere on ihan tuossa vieressä. Muutimme tänne Treelta, kun lapsemme siirtyi yläasteelle ja hän muutti omaan kotiin, kun täytti 18 eli hän asui Valkeakoskella 5 vuotta.

    Hänen muuttaessaan kotoa huomasin muutaman jutun erityisesti:
    – koti hiljeni siinä mielessä, että enää ei ollut nuorta miestä huutamassa tietokoneelle pitkin yötä 😀
    – tunsin, että näin sen pitääkin mennä. Lapset lentää pesästä.
    – huomasin, että meillä on todella hyvä suhde ja meillä on hemmetin fiksu poika
    – äidin neuvot yhtäkkiä kelpasivat

    Asia mitä en ollut tajunnut oli se, että sitä kuvittelee, että kun kasvattaa lapsen täysi-ikäiseksi, niin sitten kaikki huoli häipyy. Mutta asia oli itse asiassa päinvastoin, sitä tajusi, että enää omaa lastaan ei voikaan suojella. Hän tekee itse omat päätöksensä ja on vastuussa tekemisistään. Siinä hetkessä olisin halunnut hänet lukita kotiin ja pitää aina turvassa.

    Mutta ihanaa on tosiaan huomata, että oma lapsi pärjää ja elää omanlaistaan elämää. Meillä on hyvät ja läheiset välit, samanlainen (huono ja musta) huumori ja vietämme aikaa ja lomia yhdessä. Olen ylpeä hänestä ja meistä.

    1. annasaivosalmi
      6.5.2020, 07:38

      Kiitos viestistä! Olipa ihanaa lukea ”kokeneemman” ajatuksia asiaan. Kirjoitat todella kauniisti pojastasi. Huomaan odottavani jo todella paljon tuota vanhemman ja ”aikuisen” lapsen suhdetta! Meilllä murrrosikä päällä ja toiselle vasta tulossa, joten me vanhemmat ollaan lähinnä todella noloja ja kamalia 😀

      T. Anna

  2. Lapseni on nyt jo perheellinen 30-vuotias, ja asunut omillaan lukion 2.luokasta lähtien, eli jo kolmattatoista vuotta! Tuntuu hurjalta kuinka aika on kiitänyt. Olihan se todella haikeaa ja isot ikäväitkut vuodatettiin, erityisesti kun eteen tuli opiskelukaupunkiin muutto yli 200 km:n päähän.
    Mutta meille mieheni kanssa aukeni tietyllä tapaa uusi elämä, olimme alle nelikymppisiä ja oikeastaan ensimmäistä kertaa aikuisina kahdestaan. Lapsi tuli aikanaan kuin ylioppilaslahjaksi, ja opiskelujen keskellä elettiin perhe-elämää eikä pahemmin biletetty. Joten nyt talous ja työtilanteetkin antoivat mahdollisuuden elää kuin nuoruutta mutta viisaammin ja paremmin varoin;)
    Joten ihanaa aikaa on teillekin odotettavissa!

    Parasta silti ihan kaikessa on upea suhde aikuiseen lapseen ja puolisoonsa, kuinka fiksuja ihania ihmisiä ja vanhempia ovatkaan! Isovanhemmuudesta en edes ala… <3 <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *