Mitä haluat elämältäsi? – Enkä osannut vastata.

”Mitä tavoittelet ja haluat elämältäsi? Miten toimit saavuttaaksesi nämä tavoitteet? Mitä pelkäät? Mitä teet välttääksesi pelkäämiäsi asioita?”

Laitoin psykologian syventävän kurssin opiskelijani kirjoittamaan näistä asioista tällä viikolla osana persoonallisyyspsykologian opintoja. Kynät ja näppikset sauhusivat. 

Siinä opiskelijoiden kirjoittaessa kauhistuin. Mitä itse vastaisin näihin kysymyksiin? Osaisinko edes ITSE vastata? Huomasin kiertäväni ajatuksissani kehää. Onko minulla, 40 -vuotiaana, todella näin suuria vaikeuksia määritellä sitä, mitä juuri minä elämältäni vielä haluan? Eivätkö selkeät tavoitteet elämässä pitäisi olla jo selvillä? Eikö minun pitäisi jo tietää, mikä on minulle elämässäni merkityksellistä?

Olen toitottanut kaikille, kuinka minä olen säästynyt neljänkympin kriisiltä. Nyt aloin epäillä asiaa. 

Mitä haluan elämältäni?

Meinasin sanoa luokassa ääneen, että nyt taisi kyllä olla paha tehtävä, mutta opiskelijat jatkoivat keskittyen kirjoittamista. 

Ymmärrän, että lukiolaisella elämä on vielä edessä, kaikki ovet vielä avoinna. Haaveita, unelmia ja tavoitteita on pilvin pimein. Toisaalta uskon, että opiskelijoidenikin joukossa on heitä, joille voi olla vaikeaa ja jopa ahdistavaa hahmottaa sitä, mitä omassa elämässään haluaa. 

Ahdistus voi nousta nuorten kohdalla myös siitä, että vanhempien ja ympäristön odotukset ovat ristiriidassa heidän omien tavoitteidensa kanssa. Tai sitten oma identiteetti on vielä etsinnässä, eikä ole vielä aavistustakaan siitä, mitä oikeasti haluaa.

Lohdutuksena voin sanoa, että minulla ei lukioiässä ollut minkäänlaisia selviä suunnitelmia. En tiennyt, mitä halusin ja tuntui kamalalta, kun omalla luokalla oli vain tulevia ”lakimiehiä ja lääkäreitä”. Silti oma suunta löytyi. Vai löytyikö?

Haluanko vääriä asioita?

Tässähän minä, vielä nelikymppisenäkin, tunnun pohtivan, mitä elämältäni todella haluan. Olenko yksin?

Vai mietinkö liikaa? Enkö voisi vain porskuttaa menemään, elää elämääni ja olla tyytyväinen?

Mutta kun en halua. Elämä on siihen liian lyhyt. Merkityksellisyyden kokemuksen löytyminen on tärkeää, ihan joka iässä.

Näin keski-iässä mahdollisuudet suuntautua ja valita uudelleen kaventuvat kaventumistaan. Mutta se ei minua oikeastaan huoleta. Pikemminkin vaihtoehtojen rajautuminen on huojentavaa.

Olen jo saavuttanut elämässäni paljon, mutta olenko saavuttanut niitä asioita, joita olen elämältäni halunnut? Olenko työskennellyt oikeiden asioiden eteen, keskittynyt arvostamiini asioihin? 

Jos lapset ovat aiemmin tuoneet elämään sisältöä ja merkitystä, voi tilanne muuttua pian, kun he kasvavat ja lentävät pesästä. Entäpä, jos työ on tuonut suurimman merkityksen? Mutta viekin terveyden?

Löytyvätkö merkitykset todella siitä, että saamme työn, perheen ja menestystä? Vai onko merkityksellisyydessä lopulta kyse jostain muusta?

Entä, jos vastaus ei tyydytäkään?

Päätin siltä seisomalta ottaa asiasta selvää, ja nyt olen ollut kuulolla. Herkkänä hahmottelen, mitä minun elämässäni on vielä tulevaisuudessa tavoittelemisen arvoista? Mitkä asiat tekevät minun elämästäni merkityksellistä. Mitä pelkään eniten ja miksi? 

Päätin myös itse kirjoittaa tästä aiheesta. Vaikka sitten en löytyisikään vastausta, ainakaan sellaista, jota olin odottanut.

Meitä kehotetaan unelmoimaan ja jahtaamaan unelmianme. Joskus on kuitenkin ihan hyvä pysähtyä unelmiensa äärelle ja kysyä itseltään: onko tämä todella sitä, mitä haluan, tarvitsen ja janoan. Haluanko tätä todella itse, vai haluaako joku muu sitä? Miksi haluan elämältäni näitä asioita?

Se, että löytää elämänsä merkityksellisimmät asiat ei tarkoita välttämättä sitä, että pitäisi lähteä maailmanympärimatkalle tai tehdä jotain maailmaa syleilevää. Liitämme unelmat ja elämäntavoitteet, meille merkityksellisen, usein suuriin teemoihin, vaikka tosiasiassa merkityksellisyys löytyy arjesta. Pienistä hetkistä, hymyistä, katseista, teoista.

Mutta merkityksellisyyden löytää vasta silloin, jos nämä pienet hetket havaitsee, osaa olla niissä läsnä ja kykenee arvostamaan niitä aidosti. 

<3 Anna

P.s. Kerron kyllä, jos elämäni merkityksellisyys ja se, mitä elämältäni haluan, alkaa hahmottua. Opiskelijani ovat kyllä ihmeellisiä, kun he kykenevät tarttumaan antamiini tehtäviin noin hanakasti. Toivottavasti he löytävät parinkymmenen vuoden kuluttua tällä viikolla kirjoittamansa tekstit ja voivat hymyillä.

Postauksen kuvat: Jenni Virta, kirjassa Vartti riittää (Tammi 2020)

Lue myös edellinen postaukseni: Psykologia on muuttanut minut

Kommentit (2)
  1. Kiitos Anna tästä postauksesta, puhutteli mua koska mietin tässä ihan samoja juttuja – voi tosiaan olla jotain neljänkympin kriisiä 🙂
    Olen yrittänyt tietoisesti päästä eroon ’unelmien tavoittelusta’ sillä useimmiten mikään ei mene niinkuin ajattelee tai suunnittelee. Ja monet ns epäonnistumiset josta olen kärsinyt koska homma ei mennytkään kuten aluksi toivoin ovatkin osoittautuneet vielä isommiksi onnistumisiksi kuin alkuperäinen haaveeni! Vain hieman mutkien kautta… eli on vain pitänyt uskaltaa jatkaa matkaa.

    Eli nyt mietin että jos voisin noin suurinpiirtein elää omien arvojen mukaista arkea ja täten rakennan lapsilleni turvaa ja hyvän kasvualustan, se on paras merkityksellisyys mulle.

    Syysterveisiä!

    1. annasaivosalmi
      23.10.2019, 17:03

      Kiitos kommentista! Ehkä tää on sitä: neljänkympin kriisiä 🙂
      Harvemmin asiat menee juuri niinkuin suunnittelee, mutta myönnän, että olen ollut aina tosi päämäärätietoinen ja sod jotain oon päättänyt, niin sitten on menty vaikka kallion läpi. Syteen tai saveen -ajattelutapa on tottakai tuonut myös niitä pettymyksiä ja epäonnistumisia, mutta enemmän kuitenkin onnistumisia ja hyviä juttuja. Toi sun vimppa lause on kyllä hyvä ohjenuora yleisemminkin. Omien arvojen mukaan (noin suurinpiirtein) eläminen, siinähän se. Ihanaa syksyä! Anna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *