Minulle kuuluu “ihan hyvää”!

Tänään minulta on kysytty useampaan kertaan, mitä minulle kuuluu?  Pakko myöntää, että tähän viattoman kohteliaaseen kysymykseen on ihan älyttömän vaikea vastata. Koen, etten oikein tiedä, mitä minulta odotetaan vastaukseksi. Riippuu kysyjästä, tilanteesta ja omasta kyvystä avautua, ja myös toisen kyvystä ottaa vastaan. Mitä minä sitten vastasin. Mitä minulle oikein kuuluu?

Kuulumisia kysellään, koska niitä kuuluu kysyä. Muistutan itseäni aina kuulumistenvaihtotilanteissa, että on tahdikasta, ellei pakollista, esittää  vastakysymys: “Entä sulle?”

Usein huomaan höpöttäväni kuulumiskymyksiin lapsista ja heidän harrastuksistaan, ehkä koulunkäynnistä. Kerron kuskailuista, arjesta ja menoista. Omista työjutuista. Mutta onko se oikea vastaus?

Aamulla tapasin ystävän aamiaisen merkeissä: “Mitä kuuluu?”

Ajattelin, ettei häntä kiinnosta niinkään lasteni elämä tai harrastukset. Hän oli aidosti kiinnostunut siitä, miten minä voin ja miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Mitä mielessäni liikkuu, mihin elämäni liikkuu. Mitä ajattelen. Mistä unelmoin.

Toisen ihmisen kuormittaminen oksentamalla omat murheet heti kättelyssä ei kuitenkaan kuulu omiin tapoihini. Silti huomasin, että ilmapiiri oli heti luottamuksentäyteinen. Ymmärsin, että hänelle minun ei tarvitse sopertaa epämääräisiä asioita töistä, lapsista tai viikonlopusta. Voin yhtä hyvin kertoa jotain aitoa itsestäni.

Hän ei säpsähtänyt, kun sanoin, että joskus tuntuu, että kontollani on liikaa asioita ja liikaa muistettavaa. Hän ei alkanut kilpailuun siitä, kummalla meistä perheenäideistä on hektisemmät oltavat, vaan hän oli valmistautunut kuulemaan kuulumisia, jotka menivät hieman pintaa syvemmälle.

Näin sen kuului mennäkin.

Koin, että kanssani elettiin, ei vain kysytty kohteliaisuudesta, toiveena päästä mahdollisiman helpolla, ilman liian syvällistä informaatiota. Aistin empatiaa.

Myöhemmin päivällä törmäsin tuttuun, jota en ollut nähnyt vähään aikaan. Tuntui luontevalta puhua “kuulumiskohdassa” lasten koulusta ja turnauksista, treeneistä ja muista iloisista asioista. Tekemisestä ja menemisestä, ei niinkään oikeista kuulumisista.

Ihmissuhteet ovat erilaisia ja hyvästä syytä. Samaan kysymykseen voi saada hyvin erilaisen vastauksen eri ihmisiltä ja erilaisissa tilanteissa. Meille kuuluu joskus hyvää, joskus huonoa. Usein meille kuuluu “ihan hyvää.”

Olen huomannut, että “ihan hyvää” on viesti. Se kertoo, että ihminen haluaisi kertoa enemmän. Hän haluaisi jakaa jotain syvempää, jotain pinnan alta.

Ihan hyvää antaa vinkin inhimillisyydestä ja ihmisyydestä, siitä, ettei meistä kukaan elä täydellistä elämää, ainakaan koko ajan. “Ihan hyvää” on empatian avaus. Se kertoo keskustelukumppanille, että minäkin olen haavoittuva. Se antaa mahdollisuuden luottamukselle ja piirtää aidon yhteyden: “minunkaan elämäni ei ole aina ihanaa ja pelkkää hattaraa!”

“Ihan hyvää” on kutsu vuorovaikutukseen, jonka jälkeen meille kuuluu poikeuksetta parempaa.

On ihanaa, kun omassa elämässä on ihmisiä, joille voi hyvällä omalla tunnolla kertoa kuulumiset, ilman pelkoa siitä, että kuormittaisi tai vaatisi mitään. Tietäen, että heitä ihan oikeasti kiinnostaa, mitä juuri minulle kuuluu.

Minulle kuuluu ihan hyvää, tai oikeastaan nyt, oikein hyvää. Kiitos kysymästä.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: okaisella pitäisi olla ihmissuhde, jossa saa olla heikko ja huonoJ