Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Miksi lapsettomuudesta on niin vaikea puhua?

Antauduin lounaan lomassa keskusteluun ystävän kanssa lapsettomuudesta. Se oli luontevaa ja avointa. Kumpikin meistä puhui siitä kiertelemättä ja suoraan. Ihan, kuin se olisi tavallista ja yhtä normaalia, kuin paahdettu lohiflee lautasillamme. Meitä yhdisti se, että kummallakin aihe oli ollutta ja mennyttä. Käsiteltyä ja itkettyä. Onneen päättynyttä.

Salailu ja häpeily

Kun itse kävin lapsettomuushoidoissa, en hiiskunut asiasta kenellekään. En ainakaan töissä. Ystävätkään eivät tienneet, paitsi se, joka piikitti minuun hormoneja, kun en itse siihen kyennyt. Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi lapsettomuudesta puhuminen oli niin vaikeaa. Pelkäsinkö, häpesinkö, vai mikä teki aiheesta vaietun salaisuuden?

Päädyin eilen googlaamaan aihetta ja löysin monta artikkelia, joissa pohdittiin vaikenemisen kulttuuria lapsettomuuden, ja esimerkiksi keskenmenojen ympärillä. Niistä puhutaan vasta, kun varsinainen ”tilanne” on ohi. Kuten masennuskin: siitä avaudutaan vasta jälkikäteen läheisille, tai lehtien palstoilla. Tämä tuntuu hassulta: onhan lapsettomuus todella yleinen ongelma.

Toisaalta, kun on aivan vereslihalla, hälytystilassa, arka ja vielä aika nuorikin, tulee helposti pystytettyä suojamuurit kaikkivoipaisuudesta itsensä ympärille. Suruaan ei halua antaa toisten nähtäväksi. Mässäiltäväksi. Selän takana puhuttavaksi.

Yksityisyys ja heikkous

Omaa yksityisyyttään haluaa suojella. Kun ystävät ja tuttavat ympärillä alkavat odottaa innoissaan esikoisiaan, saa itse pettyä terveyssidepaketti tai yhden viivan raskaustesti käsissään kuukaudesta toiseen.

En itse kaivannut sääliä ja voivottelua. Pohdin, mitä (määräaikaisessa) työpaikassakin ajateltaisiin, jos varmasti tietäisivät minun yrittävän tulla raskaaksi. Koin olevani poikkeava, heikko ja huono. Hormonihoidot vaikuttivat mieleen ja kehoon. Turposin, ja vatsa oli niin arka, ettei liikunta tullut mieleenkään.

Häpesin ja nolostelin asiaa. Halusin uskoa olevani vahva ja kykeneväinen nainen, joka kyllä voi saada lapsia. Lopulta asia kääntyi mielessäni päälaelleen: enhän minä oikeastaan lapsia edes halua. Muiden onnellinen odotus aiheutti puistausta, vauvat lähinnä inhoa.

Valtava avoimuus

Kun lasta ei hoidoista huolimatta kuulunut, oli adoptio meille luonteva vaihtoehto. Prosessi on pitkä ja juuri, kun olimme pääsemässä jonottamaamme kunnalliseen adoptioneuvontaan, tein positiivisen raskaustestin.

Kaikilla lapsettomuus ei pääty lapsen saamiseen. Meillä se päättyi. Jälkikäteen, kun olen aiheesta avoimemmin puhunut, olen saanut osakseni valtavan määrän avoimuutta: ”Minulla oli kaksi keskenmenoa”, ”mekin kävimme hoidoissa”, ”minä menetin syntymättömän lapseni”.

Itse ahmin lapsettomuusaikana kaiken käsiin saamani kirjallisuuden ja artikkelit, joissa aiheesta puhuttiin, ja nimenomaan vertaistasolla. Koin, että olin asian kanssa todella yksin. Ja miksen olisi ollut: enhän kertonut siitä kenellekään. Voi, kunpa olisin tajunnut, kuinka paljon ympärilläni oli saman asian kanssa murehtivia.

En tiedä, olisiko avoimemmasta ilmapiiristä hyötyä. Kokisimmeko itsemme vähemmän heikoiksi ja vaillinaisiksi, oudoiksi mahoiksi, jotka eivät kasva silloin, kun niiden kuuluisi. Säästyisimmekö itsesyytöksiltä ja itkuilta? Vertailulta ystäväperheisiin, joissa lisäännytään tuosta noin vaan, ja juuri sopivasti kesälomienkin näkökulmasta. Voisivatko parisuhteemme paremmin?

Säästyisimmekö siltä tuskalliselta hämmennykseltä, joka meidän kulttuurissamme, jossa on totuttu suunnittelemaan asiat tarkasti etukäteen ja saaman se, mitä halutaan, huomataan, että mitään ei tapahdukaan, eikä elämä menekään sinne, minne sen oli määrä mennä.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Vaihdoin dödöä ja yllätyin – Deosorantti, joka todella toimii + ARVONTA

Kommentit (11)

  1. SH

    Itselläni vaikeneminen on liittynyt juurikin saatuun palautteeseen, kun olen asiasta uskaltautunut puhumaan. Yksi kaveri totesi keskenmenosta kerrottuani, että ”sehän tapahtui niin aikaisessa vaiheessa, että ihme, että edes tajusit olevasi raskaana”. Toinen kaveri täräytti, kun kerroin, että koko yrittäminen pelottaa, sillä en usko selviäväni uudesta keskenmenosta enää, että ”jos pelottaa, ei pidä lastenhankkimista tuolla asenteella edes ajatella”. Nämä läheisten kommentit saivat minut vaikenemaan. Sain myös vastaavanlaista palautetta vaikean masennuksen keskellä.

    Positiivista toki on se, että vaikeiden hetkien kautta ymmärsin, ketkä lähipiirissäni ovat niitä todellisia ystäviä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sanomattakin on selvää, että näihin tökeröiden kommenttien täräyttelijöihin, jotka ovat olleet kykenemättömiä kuuntelemaan ja ymmärtämään, ovat välit viilenneet. Samalla olen tehnyt tilaa uusille ystävyyssuhteille ja vahvistanut jo sidettä niiden kanssa, jotka ovat osanneet myötäelää myös vaikeina hetkinä.

    Uskon myös, että mitä enemmän tästäkin aiheesta puhutaan, sitä harvinaisemmiksi tuommoiset töräyttelyt tulevaisuudessa tulevat <3

  2. Mari

    Todella hyvin kirjoitat. Puit monta ajatustani sanoiksi. Kiitos❤

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *