Miksi lapsettomuudesta on niin vaikea puhua?

Antauduin lounaan lomassa keskusteluun ystävän kanssa lapsettomuudesta. Se oli luontevaa ja avointa. Kumpikin meistä puhui siitä kiertelemättä ja suoraan. Ihan, kuin se olisi tavallista ja yhtä normaalia, kuin paahdettu lohiflee lautasillamme. Meitä yhdisti se, että kummallakin aihe oli ollutta ja mennyttä. Käsiteltyä ja itkettyä. Onneen päättynyttä.

Salailu ja häpeily

Kun itse kävin lapsettomuushoidoissa, en hiiskunut asiasta kenellekään. En ainakaan töissä. Ystävätkään eivät tienneet, paitsi se, joka piikitti minuun hormoneja, kun en itse siihen kyennyt. Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi lapsettomuudesta puhuminen oli niin vaikeaa. Pelkäsinkö, häpesinkö, vai mikä teki aiheesta vaietun salaisuuden?

Päädyin eilen googlaamaan aihetta ja löysin monta artikkelia, joissa pohdittiin vaikenemisen kulttuuria lapsettomuuden, ja esimerkiksi keskenmenojen ympärillä. Niistä puhutaan vasta, kun varsinainen ”tilanne” on ohi. Kuten masennuskin: siitä avaudutaan vasta jälkikäteen läheisille, tai lehtien palstoilla. Tämä tuntuu hassulta: onhan lapsettomuus todella yleinen ongelma.

Toisaalta, kun on aivan vereslihalla, hälytystilassa, arka ja vielä aika nuorikin, tulee helposti pystytettyä suojamuurit kaikkivoipaisuudesta itsensä ympärille. Suruaan ei halua antaa toisten nähtäväksi. Mässäiltäväksi. Selän takana puhuttavaksi.

Yksityisyys ja heikkous

Omaa yksityisyyttään haluaa suojella. Kun ystävät ja tuttavat ympärillä alkavat odottaa innoissaan esikoisiaan, saa itse pettyä terveyssidepaketti tai yhden viivan raskaustesti käsissään kuukaudesta toiseen.

En itse kaivannut sääliä ja voivottelua. Pohdin, mitä (määräaikaisessa) työpaikassakin ajateltaisiin, jos varmasti tietäisivät minun yrittävän tulla raskaaksi. Koin olevani poikkeava, heikko ja huono. Hormonihoidot vaikuttivat mieleen ja kehoon. Turposin, ja vatsa oli niin arka, ettei liikunta tullut mieleenkään.

Häpesin ja nolostelin asiaa. Halusin uskoa olevani vahva ja kykeneväinen nainen, joka kyllä voi saada lapsia. Lopulta asia kääntyi mielessäni päälaelleen: enhän minä oikeastaan lapsia edes halua. Muiden onnellinen odotus aiheutti puistausta, vauvat lähinnä inhoa.

Valtava avoimuus

Kun lasta ei hoidoista huolimatta kuulunut, oli adoptio meille luonteva vaihtoehto. Prosessi on pitkä ja juuri, kun olimme pääsemässä jonottamaamme kunnalliseen adoptioneuvontaan, tein positiivisen raskaustestin.

Kaikilla lapsettomuus ei pääty lapsen saamiseen. Meillä se päättyi. Jälkikäteen, kun olen aiheesta avoimemmin puhunut, olen saanut osakseni valtavan määrän avoimuutta: ”Minulla oli kaksi keskenmenoa”, ”mekin kävimme hoidoissa”, ”minä menetin syntymättömän lapseni”.

Itse ahmin lapsettomuusaikana kaiken käsiin saamani kirjallisuuden ja artikkelit, joissa aiheesta puhuttiin, ja nimenomaan vertaistasolla. Koin, että olin asian kanssa todella yksin. Ja miksen olisi ollut: enhän kertonut siitä kenellekään. Voi, kunpa olisin tajunnut, kuinka paljon ympärilläni oli saman asian kanssa murehtivia.

En tiedä, olisiko avoimemmasta ilmapiiristä hyötyä. Kokisimmeko itsemme vähemmän heikoiksi ja vaillinaisiksi, oudoiksi mahoiksi, jotka eivät kasva silloin, kun niiden kuuluisi. Säästyisimmekö itsesyytöksiltä ja itkuilta? Vertailulta ystäväperheisiin, joissa lisäännytään tuosta noin vaan, ja juuri sopivasti kesälomienkin näkökulmasta. Voisivatko parisuhteemme paremmin?

Säästyisimmekö siltä tuskalliselta hämmennykseltä, joka meidän kulttuurissamme, jossa on totuttu suunnittelemaan asiat tarkasti etukäteen ja saaman se, mitä halutaan, huomataan, että mitään ei tapahdukaan, eikä elämä menekään sinne, minne sen oli määrä mennä.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Vaihdoin dödöä ja yllätyin – Deosorantti, joka todella toimii + ARVONTA

 

Kommentit (12)
  1. Päivi Mäkeläinen
    1.7.2018, 09:29

    Mukana arvonnassa

  2. Ihanaa että kirjoitat tästä lapsettomuus aiheesta. Se on ihan liian vaiettu asia.
    Meillä on ollut lapsitoive pian 5 vuotta ja hoidoissa ollaan oltu vuoden verran. Nähtäväksi jää että saadaanko me tälle tarinalle onnellista loppua mutta sitten täytyy vaan keksiä muita asioita elämäämme niin murskaavalta kuin se ajatus lapsettomaksi jäämisestä tuntuukin.
    Elämä on arvaamatonta, toivo elää! Mutta on jollain tavalla lohdullista tietää miten moni muukin on joutunut saman kokemaan ja vielä lopulta saaneet sen toivotun lapsen.

    1. Villi mutta liian järkevä
      2.7.2018, 07:45

      Lapsettomuus ja liian korkea ikä. Kun vikaa ei ole, ei vaan toimi… kun elää liikkuvan elämän maailmalla ja rauhoittuu suhteeseen vasta Myöhemmin. Liian vanha adoptioon.

      Kun maailma vie ja nautit, voi kääntöpuolella olla lapsettomuus odottamassa. Itse kannustan ihmisiä löysäämään pipoa, pitämään sen nuoruuden ”vahingon” ja muokkaamaan elämän seikkailun lapsen ollessa osa sitä. Vastuullisesti.

    2. annasaivosalmi
      3.7.2018, 21:37

      Kiitos aivan ihanasta ja toiveikkuutta välittävästä kommentistasi. On se lohdullista, ette ole vaikeiden asioiden kanssa yksin. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *