Meitä on moneen junaan – Toiset eivät pääse edes asemalle asti

Voiko toisen lyttäämisestä, haukkumisesta, arvostelusta ja alentamisesta todella saada itselleen hyvän mielen ja tyydytystä? Entä sitten tahallisesta nettikeskustelun häiriköinnistä, eli trollaamisesta?

Ilmeisesti voi, kun seuraa nykymenoa netin keskustelupalstoilla ja blogien kommenttibokseissa. Anonyyminä huudellaan vaikka minkälaisia ilkeyksiä tai haetaan törpöillä kommenteilla itselle huomiota. Trolli saa sitä enemmän mielihyvää, mitä suuremman reaktion hän saa aikaan.

Ehkäpä toisten haukkuminen todella paikkaa hetkeksi rikkinäistä minäkäsitystä ja nostaa maassa olevaa itsetuntoa. Kirjoittaja saa vähän aikaa tuntea olevansa parempi, kuin joku muu. Voi kokea olevansa vaikutusvaltainen ja sanoa suorat sanat. Päteä. Vaikka sitten valheellisestikin, nimimerkin takana, yksin tietokoneen ruutuaan tuijottaen.

Toisaalta tiedän, että jotkut harrastavat humoristista trollausta ihan vain huvin vuoksi, esimerkiksi kommentoimalla jo valmiiksi älyvapaisiin keskustelunaiheisiin, mutta pysyen kuitenkin hyvän maun rajoilla. Ai mistäkö tiedän. Eräs tuttavani kertoi juuri harrastavansa tällaista.

Sitten olen lukenut myös trolleista, jotka soluttautuvat jopa hyvin arkoja aiheita, kuten läheisen kuolemaa surevien keskusteluihin, tekaisevat itselleen nimimerkin ja identiteetin, ja alkavat sitten kiusata varsinaisia keskustelijoita, joka hakevat ryhmästä vertaistukea ja apua suruunsa.

Sairasta.

Besservisserit, ankeuttajat ja tyrkkytutkat

Netistä löytyy monenlaista kommentoijaa. Besservisserit tietävät asiat parhaiten – yleensä omaan kokemukseensa pohjaavalla tiedolla, jolla he uskovat vakuuttavansa muutkin. Ja sitten ovat tietysti ankeuttajat, jotka löytävät kuninkaallisten vauvauutisistakin jotain negatiivista sanottavaa.

Ulkonäkoä voi mollata, toisten valinnoista valittaa ja aina on käytössä myös “tyrkkykortti”, “Mitäs tulee tyrkyttämään itseään julkisuuteen ja lehtien palstoille, kyllä se ansaitseekin kaiken loan niskaansa”.

Että tällaisia asioita olen tässä mietiskellyt.

Vapaata riistaa

En ole itse saanut osakseni vihapuhetta eikä minuun ole kohdistunut nettikuisaamista, trollaamistakin väin vähän. Palautteet, joita saan ovat pääasiassa positiivisia ja ihania sekä hyvin rakentavia. Kiitos niistä.

Mutta moni kollegani on saanut myös erityyppistä palautetta. Lukenut kommentteja ja itkenyt. Voin vain kuvitella, miten kamalalta sellainen voi tuntua.

On aika selvää, että jos kirjoittaa muustakin kuin parhaista mascaroista ja kivoimmista treeneistä – ottaen myös kantaa asioihin, jotka ovat osa arvojamme tai syvillä asenteissamme – luo se keskustelua.

Nämä aiheet herättävät intohimoja. Ja hyvä niin.

Kritiikki on hyvästä

Eri mieltä saa olla ja pitääkin olla. On hyvä myös muistaa, että kritiikin ja palautteen antaminen on eri asia, kuin toisten haukkuminen tai tahallisen mielipahan aiheuttaminen. Itseasiassa kriittisesti asioihin suhtautuminen ja perustelujen kysyminen on osoitus älykkyydestä ja medialukutaidosta. Kaikkea ei kannata niellä pureksimatta, mitä netissä meille, jopa uutisina, tarjoillaan.

Olen kuitenkin niin läheltä seurannut monen itseni kanssa samankaltaista työtä tekevän lyttäämistä ja suoranaista julkista kiduttamista. Ja vieläpä aiheista, jotka eivät millään tavalla ole relevantteja. On väärin arvostella esimerkiksi bloggaajan ulkonäköä, asiaa, johon hän ei pysty itse vaikuttamaan.

Eräässä tutkimuksessa muuten huomattiin, että trollit saavat sadistista tyydytystä siitä, kun pystyvät pahoittamaan toisen ihmisen mielen. Huonoa omaa-tuntoa nämä ihmiset eivät tunne.

Niin vain kävi

Kun avasin viisi vuotta sitten tilin instagramiin ja aloin postailla sinne kuvia ja videoita elämästäni, en vielä aavistanut, mihin kaikki tulee johtamaan.

Kun minulla oli 28 seuraajaa, en vielä ajatellut, että jossain vaiheessa niitä olisi tuhatkertainen määrä. En ajatellut, että pitäisin muutaman vuoden päästä suosittua blogia yhdessä eniten arvostamassani naistenlehdessä tai kirjoittaisin kirjan. Ei todellakaan tullut edes mieleen, että pärstäni olisi Iltapäivälehtien sivuilla tai Nivean mainoksessa.

Mutta niin vain kävi.

Sosiaalisesta mediasta, blogista ja sisällön tuottamisesta tuli minulle työ. Julkinen työ, johon myös mieheni ja lapseni joutuvat välillä taipumaan ja jota he saavat sietää. Minulle julkisuus on tuonut mukanaan toistaiseksi vain hyviä asioita. Olen saanut kohdata oikeita ihmisiä ja tehdä oikeita juttuja. Mutta olen monella tavalla, no, julkinen.

Toisaalta koen, että olen työni kautta pystynyt todella vaikuttamaan.

Kateus ja junat

Minä haluan kannustaa kaikkia tavoittelemaan rohkeasti elämässään sitä, mikä tuottaa heille ja heidän läheisilleen onnellisuutta. Toiselle se on menestys työssä, toiselle ihmissuhteissa tai lasten kasvattamisessa.

Olen aika usein tullut siihen tulokseen, että ehkäpä pahimmat parjaajat ovat vain kateellisia ja heitä puuttuu rohkeus tehdä sitä, mitä he oikeasti haluaisivat. Nettikiusaamista ja vihapuhetta en silti suvaitse enkä siedä missään muodossa.

Välillä törmätessäni kommentteihin, joista paistaa läpi kirjoittajan tarve hakea kipeästi huomiota, koetan miettiä, että ihmisiä hekin vain ovat. Ihan samanlaisia, kuin me muutkin.

Joskus pitää vain ajatella että kukin taaplaa tyylillään ja pelaa niillä korteilla, jotka on annettu. Trollaajien kommentit on järkevää jättää huomiotta ja olla ruokkimatta provokatiivista huomion nälkää.

Meitä on todella moneen junaan, mutta minun on vaikea uskoa, että niin moni ei pääsisi edes sinne asemalle asti.

Herättääkö aihe sinussa ajatuksia?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Stressaanutunut – Treenaa näin!

Lisätietoa joulukuussa alkavasta #kotitreenikalenterista TÄSTÄ

Seuraa minua myös somessa:

Instagram: @ansaivo

Facebook: @personaltrainerannasaivosalmi