Kamalinta ja vaikeinta äitiydessä

Äitiys on välillä kamalaa. Ja äitinä oleminen tosi vaikeaa. Ainakin minulle. Asiaa ei helpota se, että joskus tuntuu siltä, ettei äitiyden varjopuolista tai huonoista hetkistä saisi puhua, tai ainakaan niistä ei saisi valittaa, koska lapsia on tehnyt, tai saanut.

Usein hehkutetaan, kuinka äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen ovat maailman ihanimpia asioita. Mutta vaikka ne ovat ihania, liittyy niihin myös vaikeuksia, epäonnistumisen kokemuksia, epävarmuutta ja pahaa mieltä. Minä olen äitinä kokenut itseni riittämättömäksi, epäkelvoksi ja suorastaan tyhmäksi. Olen kokenut huonommuutta, varsinkin, kun olen sortunut vertailemaan itseäni muihin äiteihin. Imetinkö tarpeeksi kauan? Veinkö lapset hoitoon liian aikaisin? Mikä minussa on vikana, kun en osaa leikkiä?

Hengissä selviäminen

Omat lapseni syntyivät vuoden ja viiden kuukauden välein. Suoraan sanottuna en edes muista ensimmäisistä vuosista paljoakaan. Päivät, viikot ja vuodet olivat selviytymistä. Minä hoidin ja imetin vauvaa, mies vastasi esikoisen tarpeista. Elämä ja arki olivat intensiivistä rumbaa, joissa mentiin lasten, ei meidän parisuhteen, tai aikuisten oman elämän ehdoilla.

Vaiheet ovat ohimeneviä, mutta, kun on myrskyn silmässä, eivät muiden lohduttavat sanat ”ohimenvyydestä” helpota. Sain myös neuvon: ”Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet!”, ja voi että, mutta ärsytti siinä univelassa, väsymyksessä tai sairastelukierteessä (vaikkain nyt tiedän, mitä ystävällisen neuvon antanut, hieman kokeneempi äiti-ihminen tarkoitti).

Mutta me selvisimme, ja lapsetkin selvisivät näistä vuosista hengissä. Huomasin kuitenkin, että minua ei selkeästi oltu luotu äidiksi, eikä äitigeeni (ei sellaista taida olla) aktivoitunut oikein missään vaiheessa pikkulapsiaikaa. Olin usein väsynyt, turhautunut ja ihmeissäni, kun en pystynyt tunnistamaan lapsen tarpeita, tai en osannut toimia ”oikein”.

Onneksi mieheni on kuin syntynyt isäksi, ja hän paikkasikin puutteitani omalla rauhallisella tyylillään. Kadehdin silti äitejä, jotka solahtivat äideiksi luonnostaan. Minäkin olisin halunnut nauttia päivistä kotona ja hiekkalaatikon reunalla. Olisin halunnut sukeltaa äitiyteen täysillä ja nauttia siitä. Sen sijaan kipuilin ja puntaroin omaa ”suoriutumistani”.

Hyvä äiti – huono äiti

Vaikka olin todella halunnut äidiksi, oli oman roolin löytäminen vaikeaa. Pohdin paljon äitinä ja vanhempana olemista. Luin kirjoja, ja olin psykologian opintojeni kautta imenyt tietoa lapsen kehityksestä, kasvatuksesta ja kiintymyssuhteista. Silti, tai ehkä juuri siksi, koin huonommuutta vanhempana, kun raivosin lapsille, taannuin heidän tasolleen tai menetin hermoni pienistä.

Pohdin paljon ”hyvää” ja ”huonoa” äitiyttä. Kerran eräs ystäväni sanoi minulle, kun piehtaroin riittämättömyydessäni, että ”Se, että sinä olet pohtinut noita asioita, jo tekee sinusta hyvän äidin.” Se lohdutti.

En osannut nauttia koko matkaa äitiyslomalla, vaan kaipasin takaisin töihin. En osaa sanoa, olisiko tilanne toinen, jos lapsilla olisi ollut suurempi ikäero, tai jos saisin lapsen nyt. Ehkä. Nyt, kun lapseni ovat jo melkein kumpikin teini-ikäisiä, on tilanne taas hieman muuttunut. Minun täytyy myöntää, että mitä enemmän lapset ovat kasvaneet, sitä luontevammalta äidin rooli on alkanut tuntua.

Ihanan kamalat teinit

On ihanaa, kun lapsista alkaa kuoriutua omia persoonallisuuksiaan, joilla on omat mielipiteensä, perusteluineen. Ja voi vitsit, miten fiksuja tyyppejä nuo ovatkaan! Vaikka teinin kanssa voi olla vaikea virittää keskustelua, on juttutuokion kärttäminen kaiken sen vaivan väärtti.

Vaikka murrosikäinen saa minut tuntemaan itseni ei-halutuksi, idiootiksi ja typerykseksi, joka ei tiedä mistään mitään, kelpaan silti juttukaveriksi, läksyavuksi ja viereen köllimään sohvalle silloin tällöin. Tärkeintä olisi itse malttaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä asiaa murrosikäisellä on. Jos lukkiutuu omiin kiireisiinsä ja huoliinsa, tekee teinikin niin.

Olen onnellinen, että olen saanut lapsia. Terveitä ja täyspäisiä. Vauva- ja pikkulapsiajan vaikeudet olivat koettelemus niin minulle kuin parisuhteellekin, mutta onneksi emme luovuttaneet.

Usein, kun ihmiseltä kysytään, minkä ikäisenä hän on ollut tyytyväisimmillään, hän vastaa, että siinä iässä, jossa parhaillaan on. Minä olen tyytyväinen elämääni ja äitiyteeni juuri tässä iässä. Ja myös lapset ovat juuri nyt mainiossa kehitysvaiheessa.

Mikä sun mielestä on ollut äitiydessä vaikeinta ja kamalinta? 

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Milloin ja miten minusta tuli aamuliikkuja?

 

hyvinvointi perhe lapsi onnellisuus
Kommentit (5)
  1. Tätä lukiessa tuli itku <3

    Meidän lapsilla on 1v2kk ikäero. Kuten sanot, ekoista vuosista ei juuri ole muistikuvaa. Mehiläisessä käytiin viikoittain (korvaralli!) ja päivärytmistä yritettiin pitää kiinni. Minulla oli aika usein pinna kireällä. Huusin välillä lapsille niin rumasti, että nyt hävettää. Mutta kuten sinulla, onneksi lapsillani on maailman paras isä.

    Palasin töihin, kun nuorempi oli 1v2kk ja vanhempi 2v4kk. Paska mutsi! Mutta jos en olisi palannut, en olisi pysynyt järjissäni. Tehtiin miehen kanssa molemmat nelipäiväistä viikkoa eli lapset olivat kolme päivää päikyssä. Maailman parhaassa päikyssä, maailman ihanimpien hoitajien kanssa.

    En ole koskaan leikkinyt lasten kanssa. No joskus, mutta luulen, että tiedät mitä tarkoitan! En ole lukenut ääneen muuta kuin iltasadut. Mutta olen leiponut lasten kanssa. Olen vienyt lapset kirjastoon, ja istunut sohvalla lapsi kummassakin kainalossa nenät kirjoissa (oppivat molemmat lukemaan ennen eskaria). Olen vienyt jo ihan pienestä pitäen museoihin, elokuviin, uimaan, pyöräilemään, pulkkamäkeen, laskettelemaan. Olen suunnitellut lasten kanssa kulmakunnan mageimmat synttärikakut ja toteuttanut ne lasten kanssa. Olen tehnyt ”tilauksen” mukaiset naamiaisasut. Kutonut vauvanukelle villasukat. Maalannut lastenhuoneiden seinät lasten ”kanssa”. Tehnyt megahyvät eväät piknikille tai metsäretkelle. Tarkistanut läksyt, kysellyt (aina ja edelleen!) kokeisiin. Istunut sohvalla lasten kanssa ja katsonut neljä jaksoa putkeen Tohtori Sykeröä tai nyt vanhempana Frendejä tai Riverdalea.

    Nyt lapset ovat 13 ja 14 vuotta. Vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, että tämä on minun tapani olla äiti. Olen paras mahdollinen äiti minun lapsilleni. Ja olen ymmärtänyt, että vaikka tuo pieni ikäero on ihan paras, en mitään muuta haluaisi mistään hinnasta, se ei ole inhimillinen. Se vaatii aivan järkyttävän paljon äidiltä ja isältä.

    Nyt on ihanaa ja helppoa, kun voi mennä tyttären kanssa joogatunnille, shoppailemaan ja kahville. Pojan kanssa käydään vaikkapa juoksemassa portaita ja jutellaan luonnontieteistä (kiinnostunut poika ja mafyke-ope äiti). Edelleen istutaan koko perhe sohvalla ja luetaan. On jotenkin helpompaa, vaikka murheet ovatkin suurempia. Pinnakin on ihan järjettömän paljon pidempi.

    Olen tajunnut, että pitää olla armollinen itselle. Ja ylpeä. Me selvittiin miehen kanssa niistä hulluista vuosista! Kasvatettiin kaksi upeaa lasta, jotka tykkäävät meistä ihan kamalasti. Joka päivä halaavat ja suukottavat oma-aloitteisesti, ei tässä kai kovin paljon pieleen olla voitu mennä 🙂

    Kiitos sinulle kohtalotoverini tästä tekstistä <3 Kyllä me ollaan ihan yhtä hyviä äitejä kuin ne seitsemän vuotta kotona olleet ja lasten kanssa lattialla kuusi tuntia päivässä leikkineetkin!

    1. annasaivosalmi
      21.9.2019, 07:22

      Kiitos aivan ihanasta kommentista! Luin ja nyökyttelin. Ja sähän olet aivan upea äiti: kiinnostunut lastesi elämästä ja teette yhdessä vaikka mitä. Teillä oli vielä pienempi ikäero, kuin meillä, mutta olen samaa mieltä kanssasi: vaikka alku oli tosi rankkaa, on pieni ikäero myös tosi hyvä juttu. Lapset ovat aina olleet melko samantyyppisessä kehitysvaiheessa, joten yhdessätekemistä on ollut helppo keksiä. Mä en koe itseäni paskaksi äidiksi, vaikka menin töihin esikoisen ollessa 8kk (mies jäi kotiin) ja sitten uudestaan, kun nuorempi meni vuoden ikäisenä hoitoon. Se toimi meillä. Onneksi on ollut myös osallistuvat ja virkeät isovanhemmat, jotka ovat olleet alusta asti mukana ja auttamassa. Tosi kiva, kun kommentoit. En usko, että ollaan ajatustemme ja kokemustemme kanssa yksin 🙂 Ihanaa syksyä! Anna

  2. Voi Anna, kiitos tästä avautumisesta! Mä tunnistan itseni tuosta sun tekstistä. Itselläni on vain yksi lapsi, varhaisteini tytär. Koin itseni usein todella huonoksi äidiksi. Halusin käydä töissä, enkä osannut leikkiä. Ja hermokin kiristyi turhan usein. Lapsi on kuitenkin aina ollut parasta mitä mulle on tapahtunut. Hän on äärettömän fiksu, empaattinen ja kaikin puolin muutenkin täydellinen.Lisäksi mulla on ollut yhtä hyvä tuuri kuin sinulla, mieheni on maailman paras isä ❤️. Hän tajuaa lapsen tarpeet ja mielenliikkeet aina välittömästi. Siinäkin olen kanssasi samaa mieltä, että isomman lapsen kanssa on helpompi olla ja äitiys on nyt jotenkin luontevampaa. Meillä jokaisella on omat heikkoutemme ja vahvuutemme. Näin vähän yli 40 vuotiaana olen jo oppinut hyväksymään sen. Ihanaa syksyä koko teidän perheelle!

    1. annasaivosalmi
      21.9.2019, 07:26

      Kiitos! Ihanaa, kun kommentoit. Eikä varmasti olla ainoita, jotka tämän asian kanssa painiskelee. Koen myös itseni onnekkaaksi, että lasteni isä on ollut jotenkin niin hieno ja läsnäoleva isä, varsinkin silloin, kun en ole itse osannut. Nautitaan näin nelikymppisinä! On ihana vaihe, kun on itsekin vielä melko nuori, ja lapset varttuvat isommiksi. Juuri näin se on: kaikilla meistä on omat vahvuudet ja heikkoudet. Kukaan ei ole täydellinen! Samoin sulle, ihanaa syksyä. 🙂 Anna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *