Kamalinta ja vaikeinta äitiydessä

Äitiys on välillä kamalaa. Ja äitinä oleminen tosi vaikeaa. Ainakin minulle. Asiaa ei helpota se, että joskus tuntuu siltä, ettei äitiyden varjopuolista tai huonoista hetkistä saisi puhua, tai ainakaan niistä ei saisi valittaa, koska lapsia on tehnyt, tai saanut.

Usein hehkutetaan, kuinka äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen ovat maailman ihanimpia asioita. Mutta vaikka ne ovat ihania, liittyy niihin myös vaikeuksia, epäonnistumisen kokemuksia, epävarmuutta ja pahaa mieltä. Minä olen äitinä kokenut itseni riittämättömäksi, epäkelvoksi ja suorastaan tyhmäksi. Olen kokenut huonommuutta, varsinkin, kun olen sortunut vertailemaan itseäni muihin äiteihin. Imetinkö tarpeeksi kauan? Veinkö lapset hoitoon liian aikaisin? Mikä minussa on vikana, kun en osaa leikkiä?

Hengissä selviäminen

Omat lapseni syntyivät vuoden ja viiden kuukauden välein. Suoraan sanottuna en edes muista ensimmäisistä vuosista paljoakaan. Päivät, viikot ja vuodet olivat selviytymistä. Minä hoidin ja imetin vauvaa, mies vastasi esikoisen tarpeista. Elämä ja arki olivat intensiivistä rumbaa, joissa mentiin lasten, ei meidän parisuhteen, tai aikuisten oman elämän ehdoilla.

Vaiheet ovat ohimeneviä, mutta, kun on myrskyn silmässä, eivät muiden lohduttavat sanat “ohimenvyydestä” helpota. Sain myös neuvon: “Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet!”, ja voi että, mutta ärsytti siinä univelassa, väsymyksessä tai sairastelukierteessä (vaikkain nyt tiedän, mitä ystävällisen neuvon antanut, hieman kokeneempi äiti-ihminen tarkoitti).

Mutta me selvisimme, ja lapsetkin selvisivät näistä vuosista hengissä. Huomasin kuitenkin, että minua ei selkeästi oltu luotu äidiksi, eikä äitigeeni (ei sellaista taida olla) aktivoitunut oikein missään vaiheessa pikkulapsiaikaa. Olin usein väsynyt, turhautunut ja ihmeissäni, kun en pystynyt tunnistamaan lapsen tarpeita, tai en osannut toimia “oikein”.

Onneksi mieheni on kuin syntynyt isäksi, ja hän paikkasikin puutteitani omalla rauhallisella tyylillään. Kadehdin silti äitejä, jotka solahtivat äideiksi luonnostaan. Minäkin olisin halunnut nauttia päivistä kotona ja hiekkalaatikon reunalla. Olisin halunnut sukeltaa äitiyteen täysillä ja nauttia siitä. Sen sijaan kipuilin ja puntaroin omaa “suoriutumistani”.

Hyvä äiti – huono äiti

Vaikka olin todella halunnut äidiksi, oli oman roolin löytäminen vaikeaa. Pohdin paljon äitinä ja vanhempana olemista. Luin kirjoja, ja olin psykologian opintojeni kautta imenyt tietoa lapsen kehityksestä, kasvatuksesta ja kiintymyssuhteista. Silti, tai ehkä juuri siksi, koin huonommuutta vanhempana, kun raivosin lapsille, taannuin heidän tasolleen tai menetin hermoni pienistä.

Pohdin paljon “hyvää” ja “huonoa” äitiyttä. Kerran eräs ystäväni sanoi minulle, kun piehtaroin riittämättömyydessäni, että “Se, että sinä olet pohtinut noita asioita, jo tekee sinusta hyvän äidin.” Se lohdutti.

En osannut nauttia koko matkaa äitiyslomalla, vaan kaipasin takaisin töihin. En osaa sanoa, olisiko tilanne toinen, jos lapsilla olisi ollut suurempi ikäero, tai jos saisin lapsen nyt. Ehkä. Nyt, kun lapseni ovat jo melkein kumpikin teini-ikäisiä, on tilanne taas hieman muuttunut. Minun täytyy myöntää, että mitä enemmän lapset ovat kasvaneet, sitä luontevammalta äidin rooli on alkanut tuntua.

Ihanan kamalat teinit

On ihanaa, kun lapsista alkaa kuoriutua omia persoonallisuuksiaan, joilla on omat mielipiteensä, perusteluineen. Ja voi vitsit, miten fiksuja tyyppejä nuo ovatkaan! Vaikka teinin kanssa voi olla vaikea virittää keskustelua, on juttutuokion kärttäminen kaiken sen vaivan väärtti.

Vaikka murrosikäinen saa minut tuntemaan itseni ei-halutuksi, idiootiksi ja typerykseksi, joka ei tiedä mistään mitään, kelpaan silti juttukaveriksi, läksyavuksi ja viereen köllimään sohvalle silloin tällöin. Tärkeintä olisi itse malttaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä asiaa murrosikäisellä on. Jos lukkiutuu omiin kiireisiinsä ja huoliinsa, tekee teinikin niin.

Olen onnellinen, että olen saanut lapsia. Terveitä ja täyspäisiä. Vauva- ja pikkulapsiajan vaikeudet olivat koettelemus niin minulle kuin parisuhteellekin, mutta onneksi emme luovuttaneet.

Usein, kun ihmiseltä kysytään, minkä ikäisenä hän on ollut tyytyväisimmillään, hän vastaa, että siinä iässä, jossa parhaillaan on. Minä olen tyytyväinen elämääni ja äitiyteeni juuri tässä iässä. Ja myös lapset ovat juuri nyt mainiossa kehitysvaiheessa.

Mikä sun mielestä on ollut äitiydessä vaikeinta ja kamalinta? 

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Milloin ja miten minusta tuli aamuliikkuja?