Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Hyvästi pojat ja tervetuloa neljä pakaraa

Kymmenisen vuotta sitten kirjailija Riku Korhonen kirjoitti romaanin Hyvästi tytöt, jossa nelikymppisiään lähestyvä miespuolinen päähenkilö tajuaa, etteivät tytöt enää kiinnitä häneen huomiota. Alkaa keski-iän kriiseily ja omien naissuhteiden haikea muistelu.

Olen kuullut sanottavan, että myös naiset muuttuisivat keski-ikäisinä näkymättömiksi. Heistä tulee värittömiä, läpinäkyviä ja beigejä. Miesten huomio siirtyy nuorempiin naisiin, ja kadulla kulkiessa vastaantulevien katse alkaa hakeutua keski-ikäisen naisen tyttäreen, ei äitiin.

Ja höpö höpö.

Ensinnäkin, omien kokemusteni pohjalta on ollut suorastaan vapauttavaa, kun näin nelikymppisenä saa tulla kohdatuksi esimerkiksi työelämässä asiantuntijana, kykynä ja osaajana sen sijaan, että arviointi perustuisi ulkonäköön tai naiseuteen. Nuorempana koin tarvetta miellyttää ja olla ilo silmälle. En enää.

Muut hyväksyvät, kun minä hyväksyn

Haluan edelleen pitää itsestäni huolta, mutta siihen, mitä puen päälleni ei tarvitse käyttää, kuin minuutteja. Tunnen itseni, tyylini ja olen sen verran varma itsestäni, että tiedän, että ryhti ja vuorovaikutustaidot merkkaavat enemmän, kuin korkojen sentit. Voin ihan rauhassa kulkea meikittä ja verskoissa.

Meillä ihmisillä on erilaisia sosiaalisia tarpeita, esimerkiksi huomatuksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen suhteen. Nuorempana tätä hyväksyntää haki niin nais- kuin miespuolisiltakin. Joku voisi väittää, että julkista blogia pitävä, ja instaan jumppavideoita ja kuvia lataava nelikymppinen nainen on edelleen huomionkipeä ja kaipaa hanakasti muiden hyväksyntää.

Toisaalta, minulle riittää se, että mieheni sanoo minulle päivittäin rakastavansa minua siksi, että olen juuri minä. Nykyään jopa suorastaan hämmennyn, jos huomiota tulee kodin ulkopuolella, tai joku sattuu katsomaan kadulla vähän kauemmin.

Urheilemaan lähtiessä en kääntyile peilin edessä. Minulle on yksi hailee, miltä näytän salilla hikoillessani. En tiedä, olenko sanonut hyvästi pojille, kuten Korhosen Riku minun iässäni sanoi hyvästit tytöille, mutta en vaan enää kiinnitä asiaan enää niin paljon huomiota. Se, miltä näytän jonkun toisen silmissä, on menettänyt merkitystään. Vielä vähemmän kulutan energiaani sen pohtimiseen, mitä muut minusta ajattelevat. Tämä on ollut yksi upeimpia juttuja vanhenemisessa.

Neljä pakaraa

Muistan ikuisesti, kun olin 90-luvun lopussa Helsingissä eräässä kivijalkaputiikissa Fredalla sovittamassa silloin niin muodikkaita vaaleita, ohuesta kankaasta valmistettuja strech-housuja. Boot-cut -lahkeella tietysti. Myyjä mittaili pöksyjä edestä ja takaa, ja sanoi sitten: ”Muuten ihan kivan näköiset, mutta, kun hankit vaan stringit, niin ei tuu noita tuplapakaroita tänne taakse”.

Järkytyin ja  peilailin housuja takaa: totta!! Olin siitä eteenpäin TODELLA tarkka, ettei bebassani vaan tursu neljää pakaraa ja käytin pelkkiä stringejä. Mitä nyt muutkin ajattelisivat, kun näkisivät pikkuhousujen sauman housujen läpi!

Joopa joo. Hei ihan oikeasti. Tapahtuma kuitenkin kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten vahvasti voimme epävarmoina rakentaa sille, miten muut meitä katsovat ja arvostelevat. Annammeko sen hallita ajatuksiamme ja sitä, mitä tunnemme itseämme kohtaan?

Hymy metrossa

Viime viikonloppuna seisoin lopputtomalta tuntuvissa liukuportaissa Helsingin metrotunnelissa. Körötellessäni ylöspäin, pipo syvälle päähän vedettynä, ja toppatakki päällä, kohtasin vastakkaista laitaa alaspäin kulkevan miehen katseen. Samalla hetkellä muistin: Ai niin, tätäkö se oli, tältäkö se tuntui 🙂 Hymyilin. Ja samantien hetki oli ohi.

Minä en ole kokenut kriisiä siitä, että olen muuttunut näkymättömämmäksi, mutta olen pannut sen merkille, rauhallisin mielin. Itseasiassa se on tuntunut todella hyvältä. Silti, kun näen itseäni selkeästi vanhemman naisen, joka on huoliteltu ja kantaa itsensä kauniisti, katson pitkään ihaillen. Ja uskon, että myös miehet, ja myös ne pojat katsovat.

Yksi yleinen käsitys (ja kai evoluutiopsykologiassa ihan tutkittukin juttu) on se, että 25 -vuotiaat naiset näyttävät miesten mieleen viehättävimmiltä. Voihan se näin ollakin, mutta itse en enää palaisi siksi epävarmaksi, itsetuntonsa kanssa jatkuvasti kamppailevaksi nuoreksi naiseksi, jonka suurimmat huolet liittyivät siihen riitänkö, kelpaanko ja mitä sitten, jos muut eivät tykkääkään.

Näin on hyvä olla. Eivät ne vielä sentään kadulla läpi kävele.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Kunnes kuolema meidät erottaa

IMG_7707

IMG_7706
Kuvat: Meeri Saukkoriipi / Kampaamo Sydämen pohjasta – Turku. Sain tällä viikolla hiuksiini keväisen vaniljan sävyn.

Kommentit (9)

  1. Helge

    Voi että, kun hyvä kirjoitus! Ja jutun alusta saattoi ajatella, että nyt alkaa ”itkuvirsi” kun on sen 40 ja ei enää mikään teini.. Ja paskat!! Ihanalla asenteella menet, jälleen!! Kiitos tästä postauksesta!! Paras ikä on juuri nyt!! =)

    1. annasaivosalmi

      Kiitos Helge! Olen niin samaa mieltä kanssasi. Paras ikä on juuri nyt. Ihanaa kevättä!

      T. Anna

    2. Tanja

      Ihana postaus ja mahtava otsikko :)!
      Olen ihan samaa mieltä kanssasi, hymy ja hyvä ryhti ovat sitä parasta.
      Ja on tosiaan vapauttavaa, kun ei ole niin väliä, mitä muut ajattelevat. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ulkonäköön ja pukeutumiseen, lähinnä huoliteltuun sellaiseen olisi ihana jaksaa panostaa, en ota siitä niin suuria paineita. Teen parhaani ja se riittää, usein hiihtelen menemään iänikuisia juoksutrikoissa ;).
      Ja sä näytät aina ihanalta hymyssäsi hyväryhtisenä 🙂

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *