Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Hyvä äiti – kaikesta huolimatta, vai juuri siksi?

Kymmenen vuotta sitten olin kahden pienen lapsen äiti. Lasten, joilla oli ikäeroa vajaat puolitoista vuotta. Toinen oli yksivuotias, toinen 2,5. Aika on jäänyt jotenkin sumuiseksi, enkä oikein muista, kuin sieltä täältä pieniä paloja.

Vai muistanko niitäkään? Entä jos muistot ovat rakentuneet vain valokuvien kautta. Valokuvien, jotka ovat säilyneet todistusaineistona siitä, että tuollaisessakin elämänvaiheessa on joskus eletty, jatkuvassa univelassa ja nukuttamisten, syöttämisten ja pukemisten ristiaallokossa.

Eilen havahduin, jokirantaa yksin, kaikessa rauhassa tallustellessani, ja äänikirjaa kuunnellessani, että kaukana ovat nuo ajat, kun olin jatkuvasti tarvittu ja saatavilla. Elämä on muuttunut!

Minua suorastaan ärsytti univelkaisena taaperoiden äitinä, kun ihmiset sanoivat, että ”se aika menee niin nopeasti ohi”. No. Nyt tiedän, mitä he tarkoittivat.

Minut valtasi myös onnen tunne, kun katselin lapsiani eilen illalla hammaspesulla, tytärtäni, kohta minun pituistani, ja poikaa vitsiniekkaa. Että olenkin saanut noin hienot lapset! Vaikka äiti nyt onkin ollut, no ”tämmöinen”.

Huono äiti

Raskausaikana söin maitohappobakteereita, koska olin lukenut, että ne voivat vähentää lasten allergioita. Koin asiakseni imettää mahdollisimman pitkään (vaikka hampaat irvessä), koska tiesin rintaruokinnan hyvät vaikutukset lapselle.

Luojan kiitos reilu kymmenen vuotta sitten ei ollut vielä sosiaalista mediaa sinä mittakaavassa, kuin nykyään. Olisin varmaan kokenut äärettömän huonoa omaatuntoa kännykällä renkumisesta vauva-arjessa. Sen sijaan pyörin vauva-lehden keskutelupalstoilla iltaisin, kun sain pöytäkoneemme yhdistettyä internettiin. Keskustelupalstoilta sai vertaistukea, mutta välillä tuntui, että lukeminen vain lisäsi syyllisyyden tunteita.

Huono omatunto soimasi monesta asiasta. Imetys tyssäsi ensimmäisen lapsen kohdalla 7,5 kuukauden jälkeen ja toisen kanssa puolen vuoden kohdalla. Tiedän, että moni imettää paljon vähemmän aikaa, mutta koin epäonnistuneeni. Vertasin itseäni kateellisena heihin, jotka ruokkivat vuoden ikäisensä itse.

Uuvuttava vauva-aika

Kahden pienen lapsen hoito oli välillä uuvuttavan raskasta. Unta ei saanut riittävästi koskaan, ja lasten tarpeisiin vastaaminen, ja varsinkin pienten vauvojen ennakoimattomuus olivat minulle kova, mutta hyvä koulu.

Minulla oli tarve omaan elämään myös äitiyslomilla ja haalinkin opintoja ja kävin omissa harrastuksissani. Töihinkin palasin esikoisen ollessa vasta 8kk. Onneksi mies paikkasi ”vajavaisuuksiani” monin tavoin. Hän onkin ollut lapsille täysin yhtä läsnä, ellei jopa enemmän läsnä, kuin minä.

Pohdin usein huonommuuttani äitinä ja vertailin itseäni muihin. Miksi en osannut nauttia vauva-ajasta?  Vaan päinvastoin: seinät tuntuivat usein kaatuvan päälle ja vain odotin, että mies tulisi töistä kotiin ja saisin hetken hengähtää. Minusta päivät olivat kaikkea muuta kuin kiireettömiä: mitään ei tapahtunut, mutta myöskään mitään ei saanut aikaan. Usein turhautti.

Minua eivät kiinnostaneet baby-biot tai vauva-jumpat, vaan kaipasin omaa treeniä ja mahdollisuutta vetäytyä omiin oloihini. Lasten vähän yli vuoden ikäero tuntui kovin pieneltä. Olin raskaana, imetin, olin raskaana ja taas imetin.

Koin syyllisyyttä siitä, että halusin taukoa lapsista ja omaa vapautta ja aikaa. Koin syyllisyyttä siitä, että en viihtynyt kotona pitkään. Pohdin monesti, miten muut äidit sen oikein tekevät: tuoksuttelevat vauvojaan kotona ja nautiskelevat kiireettömistä päivistä. Haluavat olla kotona siihen asti, kun lapsi täyttää kolme.

Hyvä äiti

Onneksi meillä oli esikoisen vauva-aikana neuvolaryhmä, jossa tutustuin muihin samanikäisten lasten äiteihin. Tajusin, että on olemassa muitakin vähän minunkaltaisiani äitejä, joille sujuva äitiys ei tule niin luonnostaan. Tuo vertaisverkko oli korvaamaton apu varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa. Ymmärsin, että jokainen on äiti omista lähtökohdistaan. Yksi ei osaa leikkiä, toinen taas ei viihdy leikkipuistoissa.

Uskon, että moni äiti pohtii samoja asioita: olenko hyvä äiti, jos teen näin tai noin? Eräs tuttuni sanoi minulle kerran, että jokainen äiti, joka kyseenalaistaa oman äitiytensä ja kykynsä olla äiti, on jo hyvä äiti. Minusta se oli hyvin sanottu ja mietin sitä usein, kun koin tunnontuskia tai kyseenalaistin itseäni.

Lapseni ovat jo isompia, 11- ja 12-vuotiaita. Olen onnellinen, kun voin käydä heidän kanssaan pelaamassa koripalloa tai frisbeegolfia tai pääsen katsomaan heidän harrastamistaan. Poika pyytää minua kanssaan skuuttaamaan tai kiipeilemään. Olen äiti, joka pystyy liikkumaan, juoksemaan ja pelaamaan heidän kanssaan. Ruuanlaitto ja leipominen ovat myös lempipuuhiani yhdessä lasten kanssa.

Olen myös äiti, joka auttaa pyydettäessä läksyissä tai tekee harjoituskokeita. Olen ylpeä, kun minulta kysytään neuvoa uskonnon- tai ruotsinläksyissä. Sydän pakahtuu, kun lapset osoittavat, että olen ihan hyvä ja riittävä sellaisena, kuin olen.

Olen joskus miettinyt, että osaisinko nauttia vauva-ajasta paremmin, jos saisin nyt lapsen, reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen. Osaisinko olla ja hidastaa, ja painaa jotain myös muistiin?

Ymmärtäisinkö paremmin, ettei vertailu ja itsensä syyllistäminen kannata, eikä vauvalehden palstojen väitteitä pidä ottaa aina absoluuttisina totuuksina. Aina nimittäin löytyy niitä omistautuneempia ja täydellisempiä äiti-ihmisiä.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Törkeä kahvifirman pakettiauton kuljettaja

Nähdäänhän myös somessa:

Instagram: @ansaivo

Facebook: @personaltrainerannasaivosalmi

Kommentit (6)

  1. Maitseena

    Ihana teksti, mutta itse en koe vielä kyllä ihan samoin, että ”kaukana on ne ajat kun oli koko ajan tarvittu ja saatavilla”, vaikka samanikäinen 11-vuotias löytyy kotoani. Esikoinen on jo 18-vuotias, joten johtuisiko kuopuksen yksinäisyydestä, että on yhä niin kiinni meissä vanhemmissa. Salilla ollessaankin on jo puhelin piipannut monet kerrat, että koska tulen kotiin eikä uni tule millään jos iskä tai äiti on poissa.

    Mä kun kuvittelin, että lasten vihdoin kasvaessa olis mahdollisuus miehen kanssa matkustaa kahden, mutta mitä vielä… ei ole sydäntä jättää ikävöivät kuopusta kotiin. Kokeiltu on, eikä lomasta oikein nauti kun itkuinen poika soittelee perään, vaikka isovanhemmat keksivät vaikka mitä ihanaa aktiviteettiä ympäri Turkua.

    Esikoinen kun on jo niin iso, niin emme kauheasti ehtineet matkustella ennen lapsia (olemme ikäisenne pari). No mutta ehkä pikku hiljaa se napanuora täälläkin venyy… 🙂

    1. Kiitollinen

      Hei! Tunnistin itseni tekstistäsi. Sain esikoisemme kun olin 22-vuotias ja elämä vauvan kanssa oli tylsää ja yksinäistä. Toinen lapsi syntyi kolmen vuoden kuluttua. Molempien lasten jälkeen halusin pian töihin kun en viihtynyt kotona. Vuodet kuluivat ja vauvakuume oli tipotiessään, nautin kun omaa aikaa tuli pikkuhiljaa lasten kasvaessa. Jokin kuitenkin alkoi painamaan pikkuhiljaa ja haave vauva-arjesta hiipi vielä mieleen. Nyt olen ”uudella kierroksella” kolmikuisen kanssa, isommat lapset 6 ja 9. Täytyy sanoa että nyt nautin sydämeni kyllyydestä! Aivan eri rennolla otteella ja stressittömällä tavalla. Väitän että olen elämän onnellisimmillani juuri nyt. Elämä on ihanaa. ❤️

      Vastaa

      Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *