Huono äiti paiskoo ovia

Tein sen tänään. Taannuin itseäni kolmekymmentä vuotta nuoremman tasolle. Kimpaannuin, provosoiduin ja raivosin. Ja lopuksi paiskoin ovia. Ensin auton oven ja lopuksi ulko-oven, koska painuin lenkille jäähtymään.

Pitäisi pysyä rauhallisena ja tyynenä. Ei mennä lapsen kiukkuun ja ärtymykseen mukaan. Olla aikuisena aikuisen tasolla. Säilyttää maltti. Näyttää lapselle, miten riidoista päästään eteenpäin ja kuinka asiat voi hoitaa puhumalla. Mutku.

Psyykkisen itsesäätelyn taitoja opitaan jo lapsuudessa: miten reagoin pettymyksiin, suunnan muutoksiin, häviöön tai epäonnistumisiin. Kun lapsi saa vanhemmiltaan mallin, miten tilanteissa voi rauhoittaa itsensä tai, kuinka pettymykset selätetään, oppii hän sisäistämään näitä keinoja. Toiset meistä ovat myös luonnostaan, temperamentiltaan, rauhallisempia, eivätkä kiihdy nollasta sataan sekunnissa. Mutta mitä sitten, kun perheessä on kaksi yhtä voimakkaasti reagoivaa, ja joista toinen on aikuinen ja toinen lapsi?

Aikuisena minun tulisi tunnistaa nämä tilanteet. Päästä niiden ”yläpuolelle” jo siinä vaiheessa, kun ne tulevat. Mutta liian usein huomaan lähteväni mukaan tunnekuohuun. Yleensä siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä. Syntyy tahtojen taistelu, jossa on vain häviäjiä. Kun aikuinen räyhää, ei lapsi taatusti saa mallia siihen, kuinka oman tunnekuohunsa pystyisi taltuttamaan. Kuinka lapsi pystyisi rauhoittumaan jos aikuinen käy vielä kovemmilla kierroksilla. Ja kyllä, olen koettanut laskemista kymmeneen, ja sataan. Joskus se auttaa, toisinaan en ehdi edes aloittaa.

Minua ovien paiskominen auttaa. Ehkä tapa tekee minusta aggressiivisen ihmisen, mutta oven kova ääni, joka sulkeutuu takanani saa minut välittömästi katumapäälle. Juoksin lenkkini. Nolostuin, häpesin, etten saanut hoidettua riitaa asiallisesti lastani ohjaten ja tilanteesta keskustellen. Kun tulin kotiin, pyysin anteeksi ja sain.

Minusta on tärkeää tunnustaa itselleen, myös vanhempana, olevansa joskus heikko ja epätäydellinen. Lapsikin saa silloin viestin, ettei äiti ole yli-ihminen: ”Jos sekin mokailee, on kai minunkin ihan ok joskus mokailla.” Liian täydellisen äidin lapselle paineet voivat muodostua koviksi. Lohduttaudun ajatuksella, etten paisko ovia usein. Ja pyydän aina anteeksi. Myönnän virheeni.

Joskus rauhoittuminen vaatii juoksulenkin, kasvan siellä jälleen aikuiseksi. Täydellistä aikuista ja äitiä minusta ei kuitenkaan koskaan tule, mutta aion petrata omia tunnetaitojani, jotta voin välittää näitä paremmin myös lapselleni. Jo omien epäonnistumisten tunnistaminen ja tunnustaminen on muutoksen alku. Omien tunteiden hallintaa on mahdollista harjoitella. Alkuun pääsee vaikkapa täältä.

<3 Anna

Lue myös: Supernaisen tunnustuksia