Anna Saivosalmi
Anna Saivosalmi

Asia, jota ei pitäisi sanoa – ”Eronjälkeiset lapsivapaat viikot tekevät elämästäni parempaa!”

”Nautin todella eron jälkeisestä elämästä. Olen nyt viikon matkustellut, tehnyt paljon töitä, nähnyt ystäviä, käynyt drinksuilla ja nukkunut pitkään – juuri sitä, mitä tarvitsinkin! Ja nyt lennän kotiin ja menen hakemaan ihanat lapseni. Yhtäkkiä tuntuu, että minulla olisi tuplasti enemmän elämää.”

Näin kirjoitti (vapaasti suomennettuna) ruotsalainen supersuosittu bloggaaja, yrittäjä ja vaikuttaja Isabella Löwengrip parin päivän takaisessa instapäivityksessään, jossa hän poseerasi ystävänsä kanssa Lontoolaisessa ravintolassa viettäessään lapsivapaata viikkoa.

Olen seurannut Isabellan elämää jo monen vuoden ajan. Hän on melko nuori ja hänellä on kaksi pientä lasta. Taannoin hän erosi miehestään ja keskittyy nyt kovasti uraansa. Hän on mukana useassa yrityksessä, ehkä tunnetuin on hänen oma kosmetiikkabrändinsä.

Kun lapset ovat vuoroviikoin isällään voi Isabella nauttia noina viikkoina asioista, joista ei kahden pienen lapsen taloudessa välttämättä muuten voisi, ainakaan ehkä niin hyvällä omallatunnolla. Erohehkutus -päivitys, jossa Isabella suitsutti aikaa, jonka hän saa itselleen, työnteolle ja ystävien näkemiselle keräsi valtavasti kommentteja. Ja niinkuin arvata saattaa, monet niistä olivat todella negatiivisia.

Kommenteissa ihmeteltiin, miten Isabella kehtaa sanoa asian ääneen: että ero on tehnyt elämästä helpompaa, nautinnollisempaa ja onnellisempaa. Tasapainoisempaa. Häntä syytetään itsekkääksi ja eräissä kommenteissa todetaan, että vaikka hän rakastaa eronjälkeistä elämää, niin entä lapset? Rakastavatko hekin sitä?

Itse olen kuullut Isabellan kaltaisen lausahduksen usealta eronneelta tutulta ja ystävältäni, enkä silloin ole ajatellut, että siinä olisi mitään pahaa. Olen jopa aavistuksen kadehtinut eronneita ystäviäni, koska he voivat joka toisen viikon mennä ja tulla juuri niin kuin haluavat, muista välittämättä.

Toisaalta, en haluaisi erota, joten se siitä ajatuksesta. Minulla ei myöskään ole itselläni kokemusta avioerosta, joten en voi samastua tilanteeseen. Mutta JOS olisin, en tietenkään nauttisi siitä, etten näkisi lapsiani, kuin joka toinen viikko, mutta yrittäisin varmasti lapsettomilla viikoilla tehdä mahdollisimman paljon töitä, treenata ja nähdä kavereita, jotta voisin sitten lasten kanssa nauttia täysipainoisesti elämästä heidän kanssaan.

Ero ei ole varmasti ikinä helppo ratkaisu kenellekään, enkä todellakaan usko, että kukaan rikkoo perhettään saadakseen puolet vuoden viikoista lapsivapaata. Isabellan kommentti näyttää silti kuuluvan sarjaan niitä asioita, joita ei vain pitäisi julkisesti sanoa. Mutta miksei?

Moni varmasti ajattelee, kuten Isabella, mutta pitää asian omana tietonaan. Viikot ilman lapsia voivat olla monelle myös vaikeita, täynnä ahdistusta ja ikävää. Mitä pahaa siinä on, jos yrittää tehdä siitä ajasta niin hyvää, kuin mahdollista?

On totta, että Isabella on etuoikeutetussa asemassa. Moni eronnut (nainen) ei voi taloudellisistakaan syistä hurvitella, matkustella, käydä kasvohoidoissa ja pilateksessa joka toinen viikko, jotta voisi sitten omistautua lapsilleen joka toinen viikko.

Minua kiinnosti tapauksessa eniten vahvat mielipiteet, joita se lukijoissa herätti. Ihmiset vihastuivat, kiukkusivat, tulivat surullisiksi ja haukkuivat häntä kolmen elämän (ex-mies ja lapset) pilaamisesta, jotta saisi itse viettää unelmaelämäänsä.

”On ihanaa olla eronnut, kun saan joka toinen viikko keskittyä täysin, ja vain itseeni!”, on kommentti, jota ei pitäisi sanoa. Se nostatti karvat pystyyn, no, todella monella.

Miksi sitä ei saisi sanoa, sitä jäin pohtimaan. Onko kyse pyhän perheinstituution vähättelemisestä, perusarvojen aliarvioimisesta tai ehkäpä kateudesta? ”Siellä se eronnut nyt keskittyy itseensä ja ehkäpä uuteen rakkaussuhteeseensa kaikessa rauhassa, joka toinen viikko.”

Vai pidetäänkö tässä lasten puolia ja ajetaan heidän oikeuttaan kahteen vanhempaan? Koetaanko kommentti yllytyksenä eroamiselle, koska sen jälkeen ei enää tarvitse herätä joka aamu kuudelta, olla hakemassa lapsia joka päivä ennen neljää päiväkodista ja vastata pienten ihmisten tarpeista 24/7.

Vai onko kyse siitä, että ajatellaan, ettei kaikkea voi saada: sekä omaa aikaa että perhearkea. Joko sinulla on lapset, joista huolehdit tai sitten ei ole. Toisaalta, onhan paljon perheitä, joissa toinen vanhemmista tekee vaikkapa reissutyötä ja toinen vanhempi käytännössä pyörittää arkea yksin sillä aikaa. Huokaako reissuun lähtevä vanhempikin joka toinen viikko: ah ihanaa, viikko ilman perhettä!

En tiedä. Mitä mieltä sinä olet?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Näin teet arjesta luksusta! – 9 parasta keinoani

Kommentit (22)

  1. Päivi S.

    En toki verrannut eronnutta rikolliseen, vaan onnen hehkuttamista. Tuntuu kauhealta, kun lähipiirissäkin samaan aikaan eronnut hehkuttaa uutta onneaan ja lapset oireilevat pahasti. Eroaminen puolison väkivaltaisuuden tai parantumattoman riippuvuuden vuoksi on toki usein oikea ratkaisu. Eroista tällaisia on hyvin pieni osa.

  2. seku vain

    Olen myös avioerolapsi. Olen ja olin silloinkin tyytyväinen, että vanhempani päättivät erota, vaikka se tietyti aluksi itketti. Kodin ilmapiiri parani huomattavasti. Vanhempani hoitivat eron ja sen jälkeisen kommunikoinnin hienosti ja nykyään ovat kuin keskenään hyvin toimeentulevat sisko ja veli (liittonsa loppuajan olivat kuin riitaisat sisko ja veli. :D). Että khyyyyllä väittäisin, että onnelliset vanhemmat on lapselle parempi kuin yhdessä asuvat vanhemmat, jos valita pitää.

  3. Mimmi

    Kokemusta on eroperheen lapsena olosta. Kokemusta on siitä kun puoliso vaan lähtee ja on miettiny kaiken valmiiks. Oon huomannut et jotkut ihmiset ei vaan ymmärrä että sellasia asioita tapahtuu. Ettei kaikki langat oo omissa käsissä ja toiset saattaa erota nyt just niin ettei juuri neuvotella kuka haluu ja mitä haluu.

    Vaikka vuodet on kuluneet niin siihen kommentointiin jolla ympäristö yrittää lyttää eronneita äitejä ei vaan totu. Ihmisillä on hirveä tarve kertoa miten asiat tulis tehdä. Kun elämä on yllättänyt ja tilanne tulee päälle niin siinä ei välttämättä tee järkeviä ratkasuja koska tunteet ja koska lapsella oikeus myös isään. Äitinä ei ole moraalisesti hyväksyttävää sanoa, että oon itekseni, ettei lapsi ole mun luona, asuu muualla. Sä joudut äitinä koko ajan selittelee tilannetta, ratkasuja ja kuuntelee ihmettelyä kuinka” mä en ainakaan haluis olla erossa mun lapsistani ikinä”. Ne samat ihmiset tuntuu olevan niitä joilla burnout on lähempänä kuin kesäloma. Ja kirsikkana kakussa jos sulla on tyttö ja hän asuu isällään niin no kukaan ei ymmärrä ja sitten sä oot se jota todella katotaan vinoon.

    Kukaan ei muista eikä osaa miettiä tyhjää kotia, arkea, puolikasta elämää. Sellasta oloa et oot pihalla kaikesta (koulu, harrastus ja elämä). Siltä se tälläinen vanhemmuus tai siis äitiys tuntuu. Ettei sun tarvi tehä enää satalasissa mut pitää olla olemassa jos sua joskus tarvittais hoitaa joku asia jota isi ei osaa. Enkä mä ole katkera, kerroin rehellisesti sen mitä moni joka marisee eroperheistä ei ymmärrä ajatella.

    Jotta ni sillä kiiltävällä kolikolla jossa näkyy meidän vapaus tehä mitä haluaa on mun mielestä tämän tuntuinen toinen puoli. Lapsen näkemys on toki vielä erilainen.

    Isänäkökulma olisvarmasti tervetullut tähän myöskin.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *