ENTÄ JOS TULEE ERO?

Jotenkin mieleeni on jymähtänyt eräs kommentti jo vuosien takaa. Tällöin eräs anonyymi henkilö ihmetteli, että ollaanko nyt miehen kanssa ihan loppuun asti mietitty sitä, että meidän molempien kilpaurheilupuoli yhdistyi aika tiiviisti samaan syssyyn. Että oliko nyt ihan järkevää, sillä entä jos tulee ero jossain vaiheessa? Mitä sitten tehtäisiin?

No eroa ei ole tullut vielä tänäkään päivänä, ja hommaa on nyt viety jo aika rajusti seuraavalle levelille. Omistamme yhteisen asunnon, koira on meidän molempien nimissä ja hei. Mentiinhän me tuossa alkuvuodesta naimisiinkin. Lähes kaikki fyysinen, mitä täältä meidän neliöstä löytyy, on yhteistä lukuunottamatta vaatteita, henkilökohtaisia hygieniatuotteita ja muutamia henkilökohtaisia elektroniikkamasiinoita. Kyllä siinä eron tullessa menisi aika moni muukin kuin pelkät kattilat jakoon.

Mehän ollaan tuon miehen kanssa kuljettu yhteistä matkaa jo yli kymmenen vuotta. Ehkä voisin kutsua itseäni hemmetin onnekkaaksi yksilöksi, sillä lottovoitto ja täysosuma nasahti tälle likalle jo lukioikäisenä. Yhteisen omaisuuden jakamisen ja väestörekisteriin kirjatun sitoutumisen lisäksi olemme jakaneet paljon muutankin. Sama osoite meillä on ollut jo yhdeksän vuotta. Ollaan oltu jo neljässä yhteisessä työpaikassa. Ollaan jaettu samat opinahjot ja samoja harrastuksia sekä ystäväporukoita ja kummilapsia.

Mun perusajatus parisuhteessa on aina ollut, että siinä tavoitellaan jotain kestävää, kuten elämässä yleensäkin. En myöskään näe parisuhdetta asiana, jossa pitäisi varoa tekemästä minkäänlaisia riskialttiita siirtoja. Yhteiset ystävät, harrastukset, asunto, omaisuus, lemmikit tai lapset. Aina on olemassa riski. Jos koko ajan pelkäisi, mitä pahaa tulevaisuus tuo, ei kannattaisi tehdä mitään. Ei kannattaisi yrittää. Ei kannattaisi tavoitella. Ei kannattaisi rakastaa.

Normaalisti kutsuisin itseäni optimistiseksi realistiksi. Uskon siis onnistumisen mahdollisuuteen vahvasti (jos edellytykset siihen vain pohjalta löytyy), mutta tiedän, ettei kaikki elämässä todellakaan mene kuten ruotsalaisessa kodin makasiiniohjelmassa. Luon siis yleensä automaattisesti takaraivossa lähes aina varasuunnitelmia aiankin sinne “plan Ö:hön” asti, ja pyörittelen eri skenaarioita päässä. Ihan vain varmuuden vuoksi, ja monesti niitä on tarvittukin.

Tämän parisuhteen kanssa näitä en ole oikeastaan missään vaiheessa tehnyt. Tottakai aina jotain voi mennä tälläkin saralla totaalisen ketuiksi. Niin naiivi en ole. En kuitenkaan rehellisesti usko siihen, että menisi. Pidän huomattavan suurempana sitä todennäköisyyttä, että meidän tarinamme loppuisi eron sijaan siihen, että kohtalo toisi eteen jotain meistä riippumatonta ja fataalia.
Muiden ihmettely järkytti
Joskus myös sain blogiin kommentin, joka sai silmäni levälleen. Sisältöä en nyt aivan prikulleen muista, mutta se meni kutakuinkin niin, että enkö pelkää sitä, että jos vaikka sairastuisin pahasti ja lihoisin minusta riippumatta syistä 20 kiloa, kun puolisoni on tottunut katselemaan minua aina niin hiotulla vartalolla. Että enkö pelkäisi sitä, että mies jättäisi minut, kun en enää olisikaan se “täydellinen vartalo”?

Järkytyin. Sen verran aidosti tämä oli muotoiltu, etten rehellisesti usko tämän olleen edes mikään trolli. Voiko oikeasti parisuhteen kestävyys (tai pelko kestävyydestä) riippua siitä, miltä toinen näyttää? Herranisä. Sen verran vankka tähän parisuhde on, että en pelkäisi jääväni yksin ulkonäön muutoksen myötä. Tietenkään en voi toisen puolesta sanoa mitään, mutta ulkoinen muutos olisi ehkä viimeinen juttu, jonka uskoisin tämän parisuhteen erilleen repivän.

On tässä ihan tarpeeksi kuoppaisia polkuja kuljettu ja koettu vuosien varrella yhdessä, että ihan naurattaa ajatus siitä, että rasvaprosenttini olisi sitten se, joka meidät hajottaisi. Ja vaikka mieheni lihoisi 30 kiloa sairauden vuoksi tai joutuisi pyörätuoliin, niin ei tulisi mieleenkään, että minä tästä kaikkoaisin. Jos ei ihminen itse tai tämän elämänarvot eivät pohjimmiltaan muutu, niin ei sitä rakkautta ja sitoutumista ulkonäkö tuhoa.

Elämä vie meitä jokaisia eteenpäin. Meistä jokainen kasvaa ja muuttuu jollain tavalla vuosien varrella, eikä tätä voi estää. Jos kuitenkin molemmilla on parisuhteessa tilaa kasvaa ja kehittyä ihmisinä ilman pelkoa toisen hylkäämisestä, niin parhaimmillaan voi lykästää ja kasvetaan entistä tiiviimmin yhteen. Näin juuri meillä on käynyt, ja oli kaunis hetki kuulla tämä myös mieheni suusta papin kanssa vihkiseremoniaamme suunnitellessamme.

Tämä parisuhde on ehdottomasti paras saavutus tähän astisessa elämässäni, vaikka ainahan on olemassa se mahdollisuus, että homma romahtaa. Pelkoon ja epäluottamukseen ei voi kuitenkaan mitään kestävää rakentaa. Joskus pitää vain uskoa ja rakastaa.

Pusuja alkavaan viikkoon! <3

Vilkaise myös:
Mies avautuu – Mikä minussa ärsyttää?
& Meidän parisuhteen erikoiset faktat
Edellinen juttuni:
Muotoja korostavat treenitrikoot – Parasta!

♥  MUUALLA:  ♥
PROVE-valmennukset // YouTube // Bloglovin // Instagram