Mitä painan – mitä sitten?
Tv:stä tuli jokin monista laihdutusohjelmista ja lapsi kysyi, mitä painan. Heitin summassa jonkun luvun. Lapsi oli tyytyväinen. Aloin tuon jälkeen miettiä, että valehtelinkohan lapselle. Tajusin nimittäin, etten ollut käynyt vaa’alla pitkiin, pitkiin aikoihin.
Meni viikkoja ja katselin paidatonta miestäni vaihtamassa vaatteita. Ihailin hänen vatsaansa ja tokaisin, että ”Mitä sä muuten oikein painat?” Mies alkoi tietysti etsiä vaakaa, jotta olisi voinut vastata kysymykseeni. Vaakaa ei löytynyt.
Parin viikon jälkeen löysin vaa’an vahingossa etsiessäni jotain muuta. Unohdettu kapine piilotteli kaapin alla. Siinähän se nyt olisi. Pitäisikö? Vaaka ei herättänyt minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Mieleeni kuitenkin muistuivat ajat, jolloin oli päinvastoin. Välillä vaaka oli kaveri, mutta useimmiten pelkästään vihollinen, joka sai oloni ankeaksi.
Mieleni ei tehnyt astua vaa’alle. En oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt saamallani tiedolla, jos olisin punninnut itseni. Syyllistynyt, ahdistunut, päättänyt, että nyt kyllä tiristän pari kiloa? Todennäköisesti. Kannoin vaa’an kellariin ja sanoin, heippa.
Jäin kuitenkin pohtimaan vaakaa. Kon-Marilaisittain mietin, tekikö se minut onnelliseksi? Antoiko vaaka tyydytystä tai elintärkeää tietoa, joka paransi elämänlaatuani? Tsemppasiko se, tukiko tavoitteitani? Mikä sen merkitys oli hyvinvointini kannalta?
Pohdinnan tulos oli selvä. Vaaka oli nobody. Sen merkitys elämälleni tällä hetkellä oli pyöreä nolla. Se ei määritellyt, miten voin, olenko tyytyväinen elämääni tai itseeni. En kaivannut sen desimaalin tarkkaa analyysiä kiloistani tai stressiä ja levottomuutta, jota ei-toivottu luku näytöllä olisi mielessäni aiheuttanut. Vaaka oli unohtunut oman onnensa nojaan tarkoituksella. Me olimme kasvaneet erillemme.
Vaaka sai jäädä kellariin. Mittaan hyvinivointiani mieluiten muilla keinoilla. Miltä kehoni tuntuu, mihin se pystyy ja onko elämä tasapainossa. Kilomäärä on sivuseikka. Ja jos kiloihin on joskus katsominen, teen sen mieluummin peilin avulla tai tarkkailemalla housun saumaa. En ole varmastikaan itse itseni objektiivisin mittari, mutta uskon olevani sopivan realisti.
Kun oppimista taannoin kouluissa sähköistettiin ja päätelaitteita tuotiin ryminällä osaksi oppitunteja, tuntui välillä, että uudistukset toteutettiin laitteet edellä, perusajatus oppimisesta unohtaen. Tosiasiassa tietotekniikka sopii loistavasti osaksi oppimista, mutta se ei saa olla sen lähtökohta. Vaakakaan ei saisi olla ensisijainen hyvinvoinnin ja itsearvostuksen mittari. Itsekin kannustan asiakkaitani mittaamaan muutoksia mieluummin mittanauhalla, jos mitata halutaan. Vaaka on armoton, eikä huomioi kehon kiinteytymistä, lihasmassan kasvua tai vaikkapa nesteiden kerääntymistä kuukautisten aikana.
En siis edelleenkään tiedä, mitä painan tällä hetkellä. Ehkä 64kg tai sitten jotain muuta. Kilomäärä ei ole enää oman onnellisuuteni tai itsearvostukseni mittari. Niin kauan, kuin olen normaalipainon sisällä ja kroppa tuntuu omalta, en kaipaa vaakaa. Se saa levätä rauhassa.
<3 Anna
Lue myös edellinen postaukseni: TRX-treeni haltuun – 12 parasta TRX-liikettä
