Vakavalla naamalla vai hymyillen?

Ilmeet ja eleet vuorovaikutuksessa. En olekaan vähään aikaan näin henkilökohtaista tekstiä blogiini kirjoittanut, mutta nyt tuntui, että sille on tarvetta. Jännittää, mutta tässä se nyt tulee..

Fake it ’till you make it, vaiko sittenkään?

Hymyillessään ihminen on kauneimmillaan, sanotaan. Välillä kadehdin sellaisia ihmisiä joilta hymy irtoaa luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa. Itse en tähän aina pysty. Joskus ikävää fiilistä on vaikea peittää, vaikka ehkä olisi syytä. Olen luonteeltani melko suorapuheinen ja kun koen, että en voi kertoa mitä ajattelen tai kun koen, että minua ei arvosteta tai ymmärretä, niin se paistaa kasvoiltani. Fraasit kuten “Fake it ’till you make it”,  “Asenne ratkaisee”, Hymyllä vaikeuksien yli” ja  “Ilon kautta” kuulostavat hienoilta ja jaloilta, mutta itse huomaan, että niiden hokeminen ei ainakaan itsellä joka tilanteessa toimi ja ilmeeni vakavoituu.

Pettikö ensivaikutelma?

Onko sinulle joskus käynyt niin, että ensivaikutelmasi jostain henkilöstä on ollut väärä? Ihminen joka tuntuu aluksi etäiseltä ja vieraalta onkin pienen tutustumisen jälkeen huipputyyppi, jonka kanssa luot lopulta syvemmän yhteyden kuin muiden kanssa? Olen huomannut, että toiset henkilöt lämpiävät toisia hitaammin ja haluavat viettää aikaa toisen ihmisen seurassa ennen kuin raottavat omaa maailmaansa heille. Itse pyrin mahdollisuuksien mukaan jättämään tulkinnat toisesta ihmisestä tekemättä ainoastaan ensivaikutelman perusteella, sillä koskaan ei voi tietää mitä toinen juuri nyt käy läpi omassa elämässään. Itsekin vaikeita vaiheita elämässä läpikäyneenä ymmärrän, että aina ei hymy ole herkässä..

Miksi sä olet niin vakava?

Olen koko pienen ikäni saanut kuulla siitä, että perusilmeeni on (ainakin kun keskityn johonkin asiaan) vakava. Tämä yllättää minut joka kerta, sillä se ei välttämättä kerro lainkaan siitä olotilasta mikä minulla on, usein päinvastoin. Treenatessanikin olen kuulemma synkän näköinen, vaikka nautin treenaamisesta todella paljon! Yritäpä itse nostaa maasta 100 kg hymy huulilla (:

Kävellessäni kadulla tai muilla julkisilla paikoilla huomaan välillä oikein ponnistelevani sen kanssa etten olisi vakavalla naamalla, vaan pyrin saamaan pienen hymin tai edes neutraalin ilmeen kasvoilleni. Ymmärrän sen, että positiivisista ja hymyilevistä ihmisistä on helppo pitää, mutta itse samaistun helpommin ilmeikkäisiin ihmisiin, jotka näyttävät ilot ja surut.

Koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää itseään

Sain vastikään palautetta siitä, että erityisesti kiireisenä olen vaikeasti lähestyttävä ja jopa pelottava. Mitä!? Minäkö!?  Tiedostan nyt entistä selvemmin sen, että perusilmeeni voisi olla hieman aurinkoisempi vaikka olenkin johonki asiaan keskittynyt tai stressaantunut. Tämä oli minulle hyvä muistutus siitä, että mitä voin itsessäni kehittää. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä kasvaa ja kehittyä ihmisenä ja ottaa oppia muilta..Hymytyttö-patsasta tuskin tulen koskaan voittamaan, mutta neutraalin ilmeen pyrin sen sijaan jatkossa kasvoilleni loihtimaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Onko muita, jotka painivat näiden asioiden kanssa?

Miten te löydätte positiivisuuden, kun se on vaikeaa?