Vaikean raskauden jättämiä mietteitä

Kun raskaus ei mene, kuten oppikirjassa. Olen miettinyt asiaa nyt paljon, kun kaveri pariskunta odottaa lasta ja heidän raskautensa tuntuu etenevän oppikirjamaisesti. Tiedän, ettei tämä tarkoita yhtään mitään, mutta tosiaan ulkopuolisen silmin kaikki näyttää niin helpolle ja vaivattomalle. 

Meillä ne ongelmat alkoivat jo heti samantien. Tammikuussa rv7+ olimme ensimmäisen kerran päivystyksessä kovien kipujen kanssa. Epäilys kohdunulkoisesta. Silloin kuitenkin löytyi sykkivä sydän, heikosti sykkivä sydän ja liian pieni ihmisen alku viikkoihin nähden. Elimme pitkiä viikkoja odottaessamme rv12+ np-ultraa, jossa todennäköisesti raskaus todettaisiin kesken menneeksi. Kärsin suurista kivuista, pahoinvoinnista. Tuli rv12+ ja lääkärin sanoin ”Täällähän sykkii oikein hienosti pieni sydän!” Ja tällöin kokokin vastasi yllättäen raskausviikkoa ja mitään huolta ei ollut ultran perusteella. Kivut olivat edelleen täysi mysteeri. Rv18+ makasin naistentautien poliklinikalla kovien kipujen kera, koska viikot eivät riittäneet aktiiviseen hoitoon, joten emme olleet synnärillä.. Ainoa, mitä saattoi toivoa oli, ettei vauva vielä syntyisi. 

Tein enää töitä keskimäärin 1pv/vko ja niitäkin puoliteholla, koska ei minusta ollut enää tekemään töitä niillä kivuilla ja vaivoilla. Mutta pääni tarvitsi sen, että kävin jotain puuhailemassa asiakkaiden luona – onneksi tämä oli asiakkaille sekä työnantajalle ok! Rv28+ itkin ensimmäisen kerran ”Ei vielä, kiltti älä synny vielä, et ole vielä valmis tähän maailmaan”. Sektiopäätös oli tehtynä, tarkoitus soittaa miehelle pian.. Kunnes edellinen sektio viivästyi, minun sektioni viivästyi, supistukset alkoivat hiljalleen heikentyä ja sektiopäätös kumottiin. En halua todellakaan tietää, mitä edellisessä sektiossa tapahtui, koska sen venähtäminen ei voi olla hyvä asia, mutta se antoi meidän pienelle lisää aikaa. Lääkkeillä supistukset saatiin lopulta kuriin ja raskaus jatkui.

Rv32+ olimme jälleen estelemässä, mutta ne supistukset saatiin aika helpolla hallintaan. Rv33+ olimme jälleen TYKSissä. Silloin oli lääkäristä kiinni, mitä tehtiin – yhtenä hetkenä esteltiin, toisena lopetettiin lääkitys, kolmantena oltiin menossa sektioon, kunnes taas päädyttiin estelemään. Se oli kamalaa, kun ei tiennyt mitä tapahtuu seuraavaksi! Tällöinkin vielä saatiin raskaus kuitenkin jatkumaan ja lähdin kotiin vielä hetkeksi pötköttämään. 

Rv35+ kävimme näpsimässä muutamat kuvat. Silloin oli taas lupa kävellä ja kuljeskella – ei huhkien, mutta kuitenkin. Tavoitteena oli päästä rv36+ asti. Vedet menivät rv36+1 ja Leo syntyi 36+2 klo 01.40 🙂 Kaikesta huolimatta siis todellakin pääsimme pitkälle, todella pitkälle. Ja joka päivä olen kiitollinen siitä, että pääsimme niin pitkälle. Joka päivä kuitenkin muistan sen kivun, muistan ne supistukset, muistan ne pelot.

Me petasimme vauvan sängyn rv 36+0, koska se oli päivä, johon olimme tähdänneet. Silloin edes jotenkin uskalsin huokasta pienestä helpotuksesta – olimmehan päässeet hurjan pitkälle! Ja kun vedet menivät, niin itkin onnesta, koska vihdoin se kaikki olisi ohi. Mutta silloin en vielä uskaltanut iloita – vielä oli matkaa siihen, että se vauva oikeasti olisi sylissä ja kaikki hyvin. Vauvamme oli kuitenkin tulossa ennen aikojaan kaikesta huolimatta. Kaikki meni enemmän kuin hyvin ja saimme aloittaa elämän perheenä – kaiken sen pelon ja tuskan jälkeen. 

Koen menettäneeni jotain. En saanut fiilistellä raskaana ollessa, en saanut nauttia odottamisesta ja raskaudesta. Minun raskauteni oli pelkoa, menettämisen pelkoa, kipua, tuskaa, painoarvioita, selviytymisprosentteja, mahdollisuuksia.. Emme hypistelleet innoissaan pieniä vaatteita, ostimme vaunut ja turvakaukalot ajatuksella ”jos tässä raskaudessa käy huonosti, niin yhtälailla se satuttaa olipa meillä vaunut tai ei”, emme haaveilleet tulevasta perhe-elämästä, emme voineet ajatella ”tule jo pian, odotamme sinua” koska se oli suurin pelkomme. Elimme päivä kerrallaan, mennen kohti parempia selviytymismahdollisuuksia. Tavoite kerrallaan. Minulta jäi kokematta se kaikki ilo, odottamisen riemu, hyvällä tavalla jännittäminen.

Kaikki meni lopulta hyvin ja siitä olen HURJAN kiitollinen. Silti koen, että saan tuntea näin. Jäin jostain paitsi ja olen jopa kateellinen heille, jotka saivat onnellisen raskausajan. Minäkin olisin tahtonut kokea iloa ja hyvää jännitystä! Mainittakoon vielä loppuun: jokainen joka pystyy nauttimaan ja hehkuttamaan raskausaikana, niin TODELLAKIN saa sen tehdä! Olen hurjan iloinen heidän puolestaan, vaikka samalla poden kateellisuutta.