Ruokakeskustelut = nuo möröt
“Syödäänkö teillä jo lusikalla?”, “Meillä syödään jo 95% samaa koko perhe. Suolan kun vaan jättää pois”, “Miten teet makaronilaatikon?”, “Pitäisikin kokeilla tuota ohjetta”, “Me meinattiin alkaa kohta harjoittelee jo haarukankin käyttöä”, “Mitähän uutta sitä keksisi ruokalistalle?”. Kuinka normaali ja suuri osa se ruokailu onkaan normaalia vauva-arkea ja lapsiperheen arkea. Sitten on meitä, joille se ei ole ihan niin normaalia ja sydämessä tuntuu aina kun on ruoka-keskustelu.
Sitä aina eksyy synkistelemään, että “Miksei meillä voi sopia edes joku? Ihan mikä tahansa. Miksen mä saa tehdä lapselleni banaanilettuja tai broileri-pastaa? Miksen voi antaa yhtään mitään taaskaan tuolle? Aina toinen joutuu katsomaan kateellisena muiden syömistä, kiukutellen tahtovansa kanssa jotain.”
Pääsääntöisesti sitä onnistuu pysymään positiivisella ja hyvällä mielellä, mutta sitten on niitä heikkoja hetkiä kun miettii vain, että “Miksi?” Syömisen kun kuitenkin kuuluisi olla kivaa, helppoa ja ennenkaikkea normaalia. Pitäisi vain pysyä kaukana ruoka-keskusteluista, koska niistä tuppaa tulemaan aina enemmän tai vähemmän paha mieli. Toisaalta ruoka-keskusteluilta ei voi välttyä, kun tapaa Leon ikäisiä lapsia äiteineen. Ruokailu kun on niin suuressa osassa arkea.
Aika suurta ahdistusta meinaa toisinaan aiheuttaa nämä syömis-jutut. Leo on reilu 1v ja hänelle ei sovi yhtään mikään. Tiedän, että muutos voi tapahtua nopeastikin ja tiedän, että suurimmalla osalla helpottaa vuosien saatossa. Se ei kuitenkaan meinaa lohduttaa tässä hetkessä. Tahtoisin syödä koko perheen voimin ruokapöydän ääressä, samaa ruokaa koko perhe. Se on kuitenkin kaukainen haave. Uskon kuitenkin, että joku kaunis päivä vielä mekin istumme koko perheen voimin ruokapöydän ääressä syömässä samaa ruokaa 🙂
Tällä hetkellä on edes aavistuksen helpompaa, kun ei ole oirehdintaa. Mutta pimeinä, valvottuina, vaikeina öinä kyllä ajatukset vasta juokseekin rallia. Toisaalta tällä hetkellä, kun ei ole yhtään mitään kiinteitä, niin tilanne tuntuu myös kovin lohduttomalle. En tiedä, kai se vaan on kun jotenkin mieltää asian niin, että nyt kuuluisi jo syödä kiinteitä. Eihän sille mitään mahda – meillä niitä ei vain syödä vielä. Se on fakta, joka täytyy hyväksyä.
