Mitä meidän parisuhteelle kuuluu?

Parisuhde ja sen muodostaminen on jo itsessään paljon vaativaa. Kun kaksi erilaista, eritavoin toimivaa ja erilaisista ympäristöistä tulevaa ihmistä yrittää alkaa sovittamaan omia elämiään yhteen.. Niin onhan se aikamoista, kun asiaa käy ajattelemaan. Vaaditaan joustoa, uusien tapojen opettelua ja kultaisen keskitien etsintää. Siihen voidaan vielä lisätä sitten ne jokaisen omat painolastit ja menneisyyden aaveet, joita moni meistä kantaa mukanaan. Sitten, jos tunteet ovat tarpeeksi vahvoja, niin siitä voi syntyä jotain vuosia tai jopa vuosikausia kestävää.

Me tapasimme elokuussa 2012 ensimmäisen kerran. Bussissa, muutamaa sataa metriä ennen Helsingin keskustaa viestitin vielä ystävälleni ”Mitä jos nyt vain hyppäisin pois bussista, kävelisin tien toiselle puolelle, lähtisin kotiin ja unohtaisin koko jutun.” Ystäväni kehotti olemaan rohkea ja kohtaamaan ihmisen, jonka kanssa olin jutellut ainoastaan netin kautta jo jonkin aikaa. Olin rohkea, ajoin bussilla Helsingin keskustaan ja tapasin kyseisen miehen. Sillä tiellä ollaan edelleen. 

Meidän parisuhde on edennyt, kuten monella muullakin parilla; treffejä, lisää treffejä, syveneviä tunteita, yhteenmuutto, yhteinen lomamatka ja sitten tuli raskaus sekä vauva. Paljon on koettu kaikenlaista, koska olemme aika erilaisia ihmisiä, vaikkakin ehkä pohjimmiltamme aika samanlaisia. Molemmilta on vaadittu venymistä ja mukautumista, jotta yhteinen arki on sujunut 🙂 Mutta niinhän se menee; kompromisseja huonekalujen värissä sekä venymistä ruoan ihmeellisessä maailmassa, jotta molemmat saavat edes toisinaan herkkuruokiaan.

Raskausaika oli minulle älyttömän raskas; 8kk jatkuvaa kipua, pahaaoloa ja pelkoa oman pienen masuasukkaan puolesta. Se tunne, kun itsellä on kamala olo ja miettii vain, että näinköhän se pieni ihmisen alkukin joutuu kärsimään. Makasin yksin pitkiä tunteja ja pitkiä päiviä sairaalassa, joinakin päivinä ultrattiin tiuhaan tarkistaakseen, että mahan sisällä kaikki oli edelleen hyvin. Sitten esteltiin, ettei tuo pieni ihminen syntyisi ennen aikojaan ja pelko oli jatkuvasti läsnä. Mies eli tästä kaikesta vain osan; hän kuuli jälkikäteen ja kaikkea en osannut edes pukea sanoiksi. Tuosta hetkestä varmaankin lähti liikkeelle parisuhteemme kovimmat koetinkivet; mies ei tiennyt miten olisi ollut ja mitä tehnyt, minä suljin häntä pala palalta kauemmas. Heikko muuri oli kasautunut välillemme jo raskauden aikana. 

Raskausaika oli minulle rankkaa henkisesti ja fyysisesti; samalla tiedän sen olleen rankkaa myös miehelle. En ymmärtänyt sitä silloin, koska elin omassa kipu-tuska-kuplassani ja yritin selviytyä. Mies yritti myös selviytyä; omalla tavallaan.

Raskausaika oli vasta alkusoittoa kaikelle ja silloin emme todellakaan tienneet, mitä tulevilla vuosilla olisi meille annettavana. Olimme puhuneet kamalasti asioista ja uskoin, että minulla oli rinnallani mies, joka jakaa tulevan arjen ja joka on läsnä, tapahtuupa mitä tahansa. Uskoin tosissani, että meidän parisuhde on vahva. Leon ensimmäiset kuukaudet kuluivat pitkälti itkien, kivuliaana ja valvoskellessa. Minä valvoin, hytkytin, mietin, pohdin. Ja vajosin entistä syvemmälle omaan kuplaani. Mies ei tiennyt vieläkään, mitä hän olisi tehnyt tai miten hän olisi voinut auttaa, joten hän astui askel askeleelta kauemmas. Tunsin olevani niin yksin, etten ollut ikinä edes ajatellut, että ihminen voisi jäädä niin yksin. Kai me molemmat olimme omassa selviytymis-tilassamme; se vain ajoi meitä hyvin kauas toisistamme.

Ensimmäiset kaksi vuotta Leon elämästä olivat älyttömän raskaita. Minä olen 99% hoitanut valvomiset, yölliset heräilyt ja aamujen heräämiset. Ensin se meni sen varjolla, että mies kävi töissä, mutta mikään ei muuttunut vaikka palasin töihin. Minun vastuullani on ollut tuon lapsen ruoka, lääkärikäynnit, kaiken pohtiminen jne. Leon asioiden suhteen olen kokenut olevani todella yksin; yksin, yhdessä. Tämä mies, joka minut on jättänyt yksin, on minulle ollut täysin vieras. En olisi ikinä uskonut, että hän jättäisi minua yksin juuri silloin, kun tarvitsin häntä kaikista eniten. Uskon, että tavallisen ja terveen lapsenkin kohdalla parisuhde voi joutua koville, mutta se joutunee entistä kovemmalle kipeän lapsen kanssa. Varsinkin, kun toinen jää yksin ja ottaa yksin vastuun tuosta kipeästä lapsesta; samalla kaivaten sitä toista rinnalleen kovemmin kuin ikinä elämässään.

Haikon kartanossa (siitä postaus täällä!) vietetty aika sai meidät molemmat tajuamaan, että tahdomme oikeasti pelastaa tämän suhteen vielä. Rakkaus ei ole kadonnut, vaikka rankkaa on ollutkin. Keskusteltuamme asioista, itkettyämme monet kyyneleet ja annettuamme tulla kaiken patoutuneenkin pihalle, niin jotenkin olo tuntui paljon kevyemmälle. Sain sanoa suoraan, että olen väsynyt, olen loppu, olen miettinyt suhteen lopettamista, etten olisi ikinä uskonut hänen olevan tällainen mies tai isä. Samalla sain myös miehen vihdoin puhumaan ja antamaan tunteiden tulla ulos; hän ei ole tiennyt mitä tekisi, miten voisi auttaa, hän on itse vajonnut johonkin selviytymis-tilaan ja yrittänyt vain selvitä. Hänkin on kokenut olevansa yksin ja se on ajanut häntä vielä kauemmas. Hän totesi suoraan, että hän tahtoisi olla enemmän läsnä, tehdä enemmän, olla mukana tässä kaikessa. Joten seuraavana tavoitteena on raivata hänelle paikka tässä kaikessa; antaa hänen olla se isä ja mies, joka tiedän hänen oikeasti pystyvän olemaan!

Itselläni voimat ovat olleet vähissä ja se on vaikuttanut omalta osaltani siihen, etten ole jaksanut huomioida miestä mitenkään; minun kaikki voimavarani on mennyt tuohon lapseen ja selviytymiseen. Leon kivut ovat repineet sydämeni rikki yhä uudelleen ja uudelleen, kun samalla stressi ja väsymys ovat uuvuttaneet. Jokaisen voimat ovat rajalliset ja jostain on tingittävä, kun voimavarat ovat rajalliset. Eli vikaa on minussakin ja paljon.

Se keskustelu toivottavasti kantaa pitkälle ja auttaa meitä korjaamaan tätä suhdetta. Auttaa meitä löytämään toisemme uudelleen <3 Molemmat tahdomme sitä tosissamme, joten eiköhän meillä ole vielä mahdollisuus siihen.