Helpotus, missä olet?

Yle teki jutun allergioista ja minä sain sanoa muutaman sanasen, jutun voit lukea TÄÄLTÄ. Voin kertoa, että oli aika jännää antaa tuommoinen haastattelu! Mutta pakko todeta, että siitä syntyi oikeasti hyvä juttu ja tärkeällä asialla oli Yle liikenteessä 🙂 Kiitos Yle, kun kirjoittaa tällaisesta!

Sitten voidaan ottaa pieni kurkkaus meidän tämän hetken tilanteeseen. Leo on oma iloinen itsensä ja touhottaa hullun lailla, oppien koko ajan uutta. Ruoka kyllästyttää; oikeasti maistuisi enää vain mustikat, banaani ja liha. Typerät vanhemmat yrittävät kaupitella myös mm. myskikurpitsaa, parsakaalia sekä Bonnen luumu ja päärynäsosetta. 

Allergia + kipulääke – yhdistelmä on tuonut meille huomattavasti parempia öitä. Keskimäärin herätään 1-3 kertaa yössä ja aamut alkavat klo 5 maissa. Kuulostaa hyvälle! Ja sehän myös on hyvä. Sitä kuitenkin kuvittelisi, että väsymys alkaisi helpottaa kun saa edes hiukan enemmän nukkua. Kattia kanssa. Ainkaan vielä ei kyllä ole siinä nähtävissä hirveää parannusta, korkeintaan päinvastainen reaktio. Ehkä minulla on nyt liikaa voimia tajutakseni kuinka väsynyt olenkaan? 

Koska olen rehellinen ihminen, niin voin rehellisesti kertoa melkein kokeneeni romahduksen lauantai-iltana. Annoin kaiken tulla ulos ja mies sai vastaanottaa patoutunutta pahaaoloa paljon. Tämä kuitenkin sai paljon hyvää aikaan; sunnuntai aamuna mies heräsi Leon kanssa, sunnuntai-päivällä mies paistoi Leolle jauhelihapihvejä, tänään mies laittoi pesukoneen ja astianpesukoneen päälle ja huolehti Leon iltapalasta <3 Olen elänyt jossain kuplassa, johon on varmasti ollut vaikea tunkeutua tekemään yhtään mitään. Nyt kuitenkin vihdoin osasin avautua, kuinka tarvitsen apua meidän arjen pyörityksessä. Ja pakko sanoa; keskustelu todella tuntui kannattavan <3 Avatkaa se suu hyvät ihmiset, koska kukaan ei pääse teidän pään sisälle. Välillä se on vaikeaa. Ja välillä tuntuu, ettei se kuitenkaan hyödyttäisi yhtään mitään. Ei se kuitenkaan yleensä ole niin. Minulla on rinnallani hyvä mies ja paras isä Leolle; kunhan annan hänen olla sitä ja päästän joistakin langoista irti, jotta niihin voi tarttua. 

Uskon, että kyllä tämä tästä taas. Hiljaa hyvä tulee, vai miten sitä sanotaankaan. Nyt kuitenkin olen myöntänyt, etten jaksa täysin yksin vaan tarvitsen oikeasti sen toisen ihmisen ottamaan osan tästä taakasta harteilleen. Ihmisen, joka kuuntelee, joka auttaa, joka tekee osan, joka kantaa osan stressistä. Tämä on kuitenkin yhtä tasapainottelua, valvomista, kipeää lasta, ruokavalion mietintää ja epätoivoa ruokavalion kaatuessa. Rehellisesti sanoen koen olevani tällä hetkellä äärimmilleen revitty ja voimavarani on vedetty tappiin asti; tarvitsen tuota miestä kannattelemaan minua ja ottamaan osan vastuusta tässä kohti.