Haave kahdesta lapsesta muuttui yhdeksi täydelliseksi

Ennen ensimmäistä raskautta haaveilin aina kahdesta tai jopa kolmesta lapsesta. En sen enemmästä, koska olen itse suurperheessä kasvanut ja ihan niin suurta perhettä en itselleni osannut koskaan ajatella. En osannut nähdä yhtä lainkaan oikeana vaihtoehtona; sisarukset ovat kuitenkin niin suuri rikkaus. Viime vuodet ovat kuitenkin saaneet katsomaan maailmaa uusin silmin ja se yksi voikin olla minun lukuni.

HAAVE KAHDESTA LAPSESTA

Kaksi lasta tuntui minun luvulleni jo joskus kauan sitten, kun lapsen saaminen oli vasta kaukainen haave. Tiesin, etten tahdo suurperhettä, tiesin ettei minusta olisi sellaiseen. Nostin hattua omille vanhemmilleni, jotka ovat kasvattaneet kuusi selväjärkistä (ainakin kutakuin selväjärkistä, kun minuakin miettii) lasta ja vieläpä pysyen itsekin järjissään! Tiesin kuitenkin jo kauan sitten, ettei se olisi todellakaan minun tieni; minä tahdon vähemmän. Jossain vaiheessa se haave oli 2-3, mutta silti se haave kahdesta lapsesta tuntui vahvemmalle.

Sitten lapsi tuli ajankohtaiseksi. Joulukuussa 2014, kun sain plussan raskaustestiin, niin haave kahdesta lapsesta oli voimakkaampi, kuin ikinä. Ajattelin, että nyt saisimme lapsen syksyllä 2015 ja toisen sitten viimeistään kolme vuotta myöhemmin. Näin 2-3 vuoden ikäeron täydellisenä ja olin aivan varma, että tekisin kaikkeni, jotta saisin kaksi lasta sillä ikäerolla. Tiedostin, ettei raskaaksi aina tulla, kun tahdotaan, mutta ensimmäinenkin oli tärpännyt nopeasti, joten annoin itseni haaveilla jo toisestakin.

KIPEÄ JA PELOTTAVA RASKAUS

Haave kahdesta lapsesta koki ensimmäisen suuren kolahduksen jo raskausaikana. Olimme saaneet plussan testiin joulun jälkeen, ennen vuodenvaihetta. Ennen tammikuun puoliväliä soitin neuvolaan, koska minulla oli kovat kivut. Sieltä minut lähetettiin ensimmäisen kerran TYKSiin; sulkemaan pois kohdunulkoisen raskauden mahdollisuus. Se päivystyskäynti oli monella tavalla kamala, mutta lopulta paikalle kutsuttu naistentautien-lääkäri löysi sieltä pienen ihmisen alun juuri oikeasta paikasta ja sydänkin sykki. Se pieni ihmisen alku kuitenkin oli viikon verran pienempi, kuin olisi pitänyt olla. Sitä pidettiin merkkinä lähestyvästä keskenmenosta.

NT-ultraan mennessä minun pieni ihmisen alkuni oli kuitenkin kirinyt viikot kiinni, sydän sykki vahvana ja kaikki oli kuten pitikin. Kivut kuitenkin voimistuivat koko ajan ja sairaslomapäiviä alkoi olla. Ja puoliväliin raskautta oli vielä pitkä matka. RV18+ oli ehkä elämäni raskain; olin kärsinyt kivuista 3kk, nähnyt ultran kautta tuon pienen ihmisen alun jo vaikka kuinka monta kertaa, supistukset oli kovia ja samalla tiedostin, että jos vauvani nyt syntyisi, niin sillä ei olisi mitään mahdollisuutta. Makasin yksin TYKSissä, naistentautien puolella, toivoen vain joka hetki ettei tuo pieni vielä syntyisi. Välillä olin kotona, välillä päivystyksessä ja välillä tunteja tai päiviä naistentautien osastolla. RV22 oli valtava etappi; pääsin synnärin puolelle pötköttämään kivuissani ja minulle sanottiin ensimmäisen kerran “Nyt jos lapsesi päättää syntyä, niin teemme hänen eteensä kaiken. Olette ylittäneet aktiivisenhoidon rajan.” RV28 ja RV 33 oli isoja etappeja; silloin olen saanut kortisonit ja syntymästä ollaan oltu aika varmoja. Ihmeiden kautta kuitenkin kivuliaasti jatkettiin aina vain eteenpäin, kunnes vasta RV36+ Leo syntyi.

Haave kahdesta lapsesta sai kovan kolahduksen kuitenkin jo noiden suunnilleen 30 raskausviikon aikana, kun kivut olivat lähinnä kovia ja todella kovia. En voi sanoin edes kuvailla sitä tuskaa, mitä kävin välillä läpi fyysisesti, mutta samalla myös henkisesti. Makasin yksinäni osastolla, kävin yksin ultrattavana, pelkäsin yksin niinä hetkinä. Muille pystyin aina kertomaan vain “kaikki oli taas hyvin, siellä se pieni ihmisen alku heitteli kuperkeikkaa edelleen vain”.

VAUVAVUOSI JA SEN JÄLKEEN

Vauvavuosi oli raskas. Vauvavuosi on itselleni, kuin musta-aukko, josta en muista kuin aivan pieniä osia. Leo oli kipeä eikä nukkunut. Ja jos nukkui, niin hän teki sen liikkuvassa kantorepussa tai minun päälläni maaten. Se oli älyttömän raskas ensimmäinen vuosi äitinä; valvoa yöt ja valvoa päivät, katsoa kipeää lasta voimatta juurikaan helpottaa toisen oloa.

Vauvavuoden jälkeen kaikki on pyörinyt lääkäreillä juoksemisen, ruoan, kivun ja oireiden ympärillä. On yritetty kasata ruokavaliota, lääkitä, etsiä parempaa oloa.. On valvottu ja oltu väsyneitä. Rehellisyyden nimissä en osannut edes villeimmissä kuvitelmissani ajatella, että äitiys voisi olla näin raskasta ja se voisi kestää näin pitkään. Olin henkisesti varautunut valvomaan ensimmäisen vuoden, mutta meillä se jatkui pitkään sen jälkeen. Näiden vuosien aikana olen antanut kaikkeni; henkisesti sekä fyysisesti. Ja yhden lapsen kanssa se on onnistunut; on ollut vain se yksi pieni ihminen, joka on tarvinnut minua.

HAAVE KAHDESTA LAPSESTA MUUTTUI YHDEKSI TÄYDELLISEKSI

Nyt Leolla lähestyy kovaa vauhtia neljän vuoden ikä ja alan tajuta, kuinka täydellinen pieni ihminen minua ilostuttaa joka päivä. Meillä on oikeasti hauskaa ja me teemme paljon kaikenlaista; tuntuu, kuin me nauttisimme tästä elämästä, joka meillä on. Vihdoin vuorokauteen mahtuu paljon muutakin, kuin kipua ja valvomista. Vihdoin näen elämässämme paljon muutakin, kuin se taustalla kulkevan. Tuosta lapsesta on kasvanut ihastuttava pieni ihminen. Haaveilen reissaamisesta Suomessa ja jopa ulkomailla, harrastamme myöhäisiä sunnuntai-aamuja, juoksemme leikkipuistoissa ja eväsretkeilemme metsissä. Nauramme, hihitämme, halimme ja höpöttelemme.

Tällä hetkellä haave kahdesta lapsesta on muttunut yhdeksi täydelliseksi. Tuntuisi väärälle tässä kohdin haaveilla edes toisesta ja mahdollisesti aloittaa tätä kuljettua tietä alusta toisen lapsen kanssa. Minusta tuskin olisi siihen henkisesti tai fyysisesti ja olisi se Leoakin kohdin väärin. Jos kulkisin saman tien toisen lapsen kanssa, kuin mitä tämän ensimmäisen kanssa, niin en todellakaan voisi olla haluamani äiti Leolle niiden vuosien aikana. Näin on hyvä; minulla on yksi täydellinen lapsi, jolle voin yrittää antaa itsestäni kaiken äitinä.

Enkä sano, etteikö ikinä. Minulla on vielä monta vuotta aikaa, jopa yli kymmenen, jos niin tahtoo ajatella. Joten mieleni saa muuttua; varsinkin, kun kerta olen nainen. Tällä hetkellä kuitenkin yksi tuntuu juuri oikealle ja se “sylini huutaa toista lasta” -olo on tukahtunut täysin. Tämä yksi lapsi on täyttänyt sylini rakkaudella.

Myönnän, etten odottanut äitiyden olevan tällaista. Odotin jotain erilaista. Mutta samalla voin todeta, että olen älyttömän onnellinen saadessani olla tämän lapsen äiti ja saadessani kasvaa tämän lapsen mukana. Olen onnellinen ja sydämeni on täytetty rakkaudella.

Kurkkaa myös:

Meidän ensimmäiset vuodet