Eilinen ilta menikin päivystyksessä..
Elettiin vuotta 2011, opiskelin liikuntaneuvojaksi. Olin lasketellut vain muutamasti ennen opiskeluihin kuuluvaa Vuokatti-viikkoa. Laskettelua, lautailua, hiihtoa. Elettiin sen vuoden ystävänpäivää, kun kaaduin ja rikoin nilkkani. Tapahtui paljon vääriä asioita nilkan hoidossa ja lopulta se saatiin kuntoon vasta 2014 syksyllä. Voisin tarinoida hamaan huomiseen, mutta antaa menneisyyden olla menneisyyttä.
Eilen kuitenkin ymmärrettävästi tämä kaikki palasi mieleen istuessani TYKS päivystyksessä toivoen, että saisin pian kipulääkettä ja jalkani tuska helpottaisi. Odotin, odotin, odotin. Ajattelin, että minun kuuluukin odottaa, kun en edes ole kuolemassa. Kunnes:
Lääkäri: Mikä on sinä nimi? (hyvin heikolla suomen kielellä)
Minä: Väljä Elina
Lääkäri: Minä kutsuu sinä monta kerta puoli tunti sitten
Minä: En kyllä ole kuullut mitään..
Ja se lääkäri toisti itseään noin tuhat kertaa, kuinka hän on kutsunut minua ja merkannut “potilaan poistuneeksi”, kun ei kukaan tullut. Hyvin vihaisesti ilmaisi asian. Onneksi tämä kuitenkin lopetti työpäivänsä, niin en joutunut kiukuttelevan lääkärin vastaanotolle.. En todellakaan kuullut. Tai no yksi joku Saari/Saarinen sinne kutsuttiin ja toinen taisi olla Vainio jne, että kyllä minä muut kuulin. Ja yhden hyvin epämääräisen, jota en kyllä nimekseni tunnistanut. Ehkä nimeni oli liian vaikea sanoa siten, että olisin sitä ymmärtänyt. Mitäs olen saanut sukunimekseni sellaisen, jossa on ä-kirjainta! Tai sitten vain olen kuuro.
Joka tapauksessa, pian tämän jälkeen pääsin lääkärille ja otettiin röntgenit. Ei murtumaa, ONNEKSI! Nivelsiteissä jotain, toisella puolella kuin ikinä ennen ja siksi kipukin oli minulle “tuntematonta”. Aika näyttää, miten pahasti nuo nivelsiteet sitten meni. Kipu on aikamoinen tällä hetkellä. Muutamat päivät keppien kanssa kokonaan varaamatta painoa, sen jälkeen loppu viikko osittain varaamalla. Joten ei tässä auta, kuin lähteä omien vanhempieni luokse – näillä eväin on paha huolehtia tuosta pienestä ihmisestä. Onneksi eräs ihana ihminen lupautui avuksemme huomenna, jotta pääsemme Leon kanssa ottamaan verikokeet ja äitini tulee sitten hakemaan meidät. Että tällaista tällä kertaa!
Mutta lauantai-iltana päivystys on kyllä vähintään mielenkiintoinen. Tikattavia päitä, verta vuotavia käsiä, möykkääviä päihtyneitä ihmisiä polisiit kaverinaan ja murtuneita raajoja.