APUA, pikkuiseni kasvaa!

“Se ryömii!”, “Se istuu!”, “Se syö jo muutakin kuin maitoa!”, “Sehän konttaa jo!”, “Se nousi seisomaan!”, “Nyt se jo ottaa askelia!”. Jokainen vanhempi voi varmaankin samaistua ajatukseen siitä, kuinka oma pieni kasvaa aivan liian nopeaa tahtia. Onhan ne isoja etappeja, kun vauva saa ensimmäisen kerran kiinteitä, laitetaan ensimmäisen kerran syöttötuoliin, lähtee ryömimään, konttaamaan, seisomaan ja kävelemään. Varmasti näitä etappeja tulee vuosien varrella paljon lisää, mutta me olemme nyt saavuttaneet tuettuna seisomisen ja ensimmäisten askelien ottamisen. Ja se on tiettyjen aikakausien loppu!

Muks. Au. Oi. O-ou. Ei, älä viitsi. Leo hei, ei. Kolhu. Mustelma. Ei, älä mene sinne. Auts! Tuo poika on kaikkialla ja siinä on vauhtia, aivan tosissaan jo. Noustaan sohvaa vasten pystyyn, spurtataan kylppäriin, otetaan askelia olkkarin “penkkiä” vasten, viedään pöydältä kaikki, kuuluu vain viuhahdus ja on vaihdettu huonetta. Noustaan pystyyn, napataan jotain mielenkiintoista ja unohdetaan pitää kiinni –> kaadutaan, ihmetellään ja pelästytään kaatumista. Pystyyn nouseminen tarjoaa vauvalle aivan uuden maailman. Meillä tämä seisoskelu on vielä hyvin epävakaata, mutta koko ajan täytyy päästä nousemaan. Kun ajatellaan, että vajaa 8kk tämä vauva on vain pötkötellyt ja ollut lattiatasossa, niin mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota pystyyn nousseelle vauvalle? Varmasti paljon uusia kokemuksia, ihmeteltävää ja kummasteltavaa. Sitten kiukutellaan, kun ollaan jossain jumissa osaamatta laskeutua alas ja jaksamatta enää olla pystyssä. Koko aika saa olla silmät selässäkin, kun tämä pieni ihminen touhottaa menemään.

Se haikeus! Vaikka sitä on kuinka ylpeä pienestä ihmisen alusta, joka oppii uutta niin onhan se samalla hyvin haikeaa! Ei pystyssä oleva enää ole niin vauva, kuin se joka vietti aikaansa lattiatasossa. Sitä ihan pelästyy tätä ajan kulua – kohtahan tämä lapsi menee jo tarhaan, esikouluun, kouluun, lopettaa peruskoulun ja lähtee jatko-opiskelemaan, tulee täysi-ikäiseksi. Saisi vähän hidastaa aika kulkuansa ja antaa vauvani olla vielä vauva. Edes pienen hetken lisää! 

Onko minusta nyt tullut vanha? Äitini on aina sanonut, että “odota vain kun olet vanha, niin aika menee aivan liian nopeasti” – kun lapsena valitin, kuinka aika menee aivan liian hitaasti. Tässä sitä ollaan, vanhuus saavutettuna ilmeisesti ja ajankulua päivittelemässä! Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että jokaisesta päivästä on otettava kaikki irti – lapset kasvavat niin kamalaa vauhtia ja aikaa ei voi ottaa takaisin myöhemmin. Leon vauva-aikaa ei tule uudelleen, se on tässä ja nyt. Joten, nauttikaa tästä hetkestä – se on takanapäin ennen kuin tajuaakaan! 🙂