ALLERGIAPERHE; viisi vuotta
Tänään tahdon kertoa teille (jälleen kerran) yhdenlaisen muistelutarinan viiden vuoden takaa tähän päivään. Nimittäin viisi vuotta sitten, näin alkuvuodesta hakeuduimme allergialääkärille, josta tuli meille vuosien mittainen lääkärikontakti. Hoitava lääkäri lapselleni.
VIISI VUOTTA SITTEN
Hakeuduimme vauvan kanssa lääkärille, julkiselle sekä yksityiselle jo loppuvuodesta 2015. Emme saaneet mitään apuja. Vaikka vauva oli itkuinen ja mielestämme kivulias. Alkuvuodesta 2016 hakeuduimme yhdelle yksityiselle lääkärille, joka kehotti vain kokeilemaan kiinteitä ruokia ja palaamaan asiaan kuukauden kuluttua. Vauvamme itki, huusi, oli kivulias, oksensi. Se oli raskasta aikaa; se epätietoisuus ja se, ettei saanut apuja.
Löysimme allergialääkärin, josta puhuttiin lääkärinä, joka “tekee työtään täydellä sydämellä, ymmärtää perheitä ja tahtoo vilpittömästi auttaa”. Muistan, kuinka täynnä toivoa olin, kun soitin Terveystalon ajanvarausnumeroon. Muistan myös puhelimesta kuuluneet sanat “Valitettavasti tämä lääkäri ei ota nyt uusia potilaita hetkeen. Mutta meillä on muita vaihtoehtoja..” Itkin puhelimeen. Sanoin, etten tahdo enää muita, koska tätä on kehuttu. Tarvitsemme jonkun, joka haluaa auttaa. Sanoin ajanvaraus ihmiselle, että jos emme pääse sille lääkärille, niin soittakoon jonnekin, että joku hakee tämän lapsen pois -minusta ei ole enää katsomaan näin huonosti voivaa lasta ja valvomaan.
Tämä ajanvarausnumeroon vastannut ihminen käski pysyä linjalla ja odottaa hetken. Sitten hän palasi linjalle ja kysyi “Kuinka nopeasti pääsette tänne?” En oikein saanut sanaa suustani ja tuo virkailija jatkoi “Jos tulette mahdollisimman pian, niin lääkäri ottaa teidät potilaiden väliin.”
ENSIMMÄINEN KOHTAAMINEN
Niin minä ja vauvani hyppäsimme autoon ja ajoimme Terveystalolle.
Terveystalolla pääsimme odottamaan odotusaulaan ja pian tuo iäkkäämmän oloinen lääkäri jo kutsui meitä vauvani nimellä. Muistan siitä hetkestä sen lämmön ja vastaanottohuoneen sulkeutuneen oven jälkeen tulleen kysymyksen “Niin maitoallergia lienee selvä juttu, mutta epäiletkö jotain muutakin?” Istuin alas ja todennäköisesti olin aika pyörällä päästäni. Kotiuduimme sieltä läjän papereita kanssa ja lohdutuksen siitä, että suurella todennäköisyydellä elämä helpottaa kun saamme maidottoman korvikkeen ja suolisto alkaa rauhoittua. Maitoallergia, ei sen ihmeellisempää.
Muuta en muistakaan tuolta ensimmäiseltä lääkärikäynniltämme. Lämmön ja valtavan kasan mukaan saamiamme papereita. Sen paperinivaskan kanssa kävelin apteekkiin kertomaan, kuinka tällaista korviketta täytyisi saada. Apteekin työntekijä katseli minua hetken ja sanoi sitten kutakuinkin “Voin myydä tämän täältä apteekista, mutta tuossa viereisessä Prismassa tämä on huomattavasti edullisempaa, kun teillä ei ole (vielä) korvattavuutta.” Tuo apteekin työntekijä lähti kanssani sinne viereiseen Prismaan, etsi kanssani tuon ensimmäisen pilkotun korvikkeen, jota kävimme kokeilemaan ja toivotti jaksamista.
VIISI VUOTTA MYÖHEMMIN
Näistä ensimmäisistä kohtaamisista; lääkärillä sekä apteekissa on tullut kuluneeksi viisi vuotta.
Edelleen käymme samalla lääkärillä ja samassa apteekissa. Edelleen ensimmäinen mieleen tuleva asia lääkärimme osalta on se lämpö ja sydämellä mukana oleminen, apteekissa taas tämä ensimmäinen kohtaamamme farmaseutti jaksaa yhä kysellä kuulumisia sekä jaksamista.
En väitä, etteikö matkalla olisi loppunut usko; todennäköisesti minulla sekä lääkärillämme. Koska onhan tämä meidän matkamme ollut aika hullu ja tähän on mahtunut niin paljon kaikenlaista; sellaistakin, mitä lääkäri ei liian montaa kertaa urallaan tapaa. Joten lapseni ei ole ollut se helpoin hoidettava ja välillä on haettu apuja muualta; aina kuitenkin palaten ja pitäen tätä ensimmäistä asiat tosissaan ottanutta hoitavana lääkärinämme.
Apteekin kanssa on ehditty kokea useampi erityislupavalmisteen haku, läjä saatavuusongelmia, viivästynyt Kelan päätös ja Korona-ajan tuomat asiat. Silti valitsemme aina tämän apteekin asioida, vaikka vaihtoehtoja tässä kaupungissa olisi enemmänkin. He ovat meidän apteekkimme, he ovat olleet osa tätä matkaamme. Siellä on töissä ihmisiä, jotka aina tiedustelevat onko uusi lääke auttanut tai haemmehan Epipenejä vanhentuneiden tilalle emmekä sattuneen anafylaksian takia.
TUNTEITA, PALJON TUNTEITA
Se, joka väittää, ettei tällaiselle matkalle mahtuisi paljoa tunteita, niin todennäköisesti valehtelisi. Itse ainakin voin rehellisesti myöntää, että nämä viisi vuotta on pitänyt sisällään tunteita aivan laidasta laitaan.
Ensin ei ollut mitään. Sitten oli maitoallergia. Sitten tuli moniallergisuus. Sitten tuli refluksi ja astma. Sitten tuli mastosytoosi-epäilys. Sitten tuli “epämääräinen syöttösoluhäiriö, jolle ei voida antaa nimeä”. Sitten oli streptokokit ja Dientamoebat. Sitten oli hanavedelle reagointia ja homekoti. Sitten tuli nepsy-puolen haasteet ja vatsamigreeni-epäilys. Ja kaiken tämän jälkeenkin meillä on edelleen se sama hoitava lääkäri, joka ensimmäisenä diagnosoi sen maitoallergian. Hän on ohjannut meitä gastron puolelle, Dientamoebasta ymmärtävän vastaanotolle, neurologin pakeille ja pitänyt puoliamme päiväkodin ruoka-asioissa.
Näiden viiden vuoden jälkeen olen samaa mieltä niiden suositusten kanssa, joiden perusteella päädyimme tälle tietylle lääkärille ja joiden takia itkin haluavani juuri hänen vastaanotolle lapseni kanssa. Hän tekee työtään täydellä sydämellä ja tahtoo auttaa näitä allergisia lapsia.
Viisi vuotta sitten todennäköisesti kanniskelin itkevää ja huutavaa lasta; en muista oliko silloin lunta vai ei. En muista käytännössä muuta, kuin nuo ihanat kohtaamiset lääkärillä sekä apteekissa ja korvikkeiden kokeilun, hämärästi maitoaltistuksen sekä Manducan-kantorepun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta ja istun keittiön pöydän ääressä. Katsellen ikkunasta näkyvää lumista maisemaa ja pohtien lapseni tämän hetken kipua; jos se voimistuu, niin kokeillaan jälleen kipulääkettä siihen. Jos ei, niin se on jotain muuta kipuilua todennäköisesti.
Viisi vuotta takana ja todennäköisesti useampi vielä edessä. Mutta me olemme onnekkaita; löysimme sen lääkärin, joka näki tilanteen ja joka tahtoi auttaa. Löysimme lääkärin, joka on kulkenut rinnallamme nämä kaikki viisi vuotta; vastaanottaen ilomme edistyksestä, ahdistuksemme kaatuvista ruokavalioista, etsinyt tietoa ja yrittänyt löytää uusia ajatuksia.
Yritän kai sanoa, että etsikää rinnallenne se lääkäri, joka tahtoo auttaa ja tekee työtään koko sydämestään. Meillä se on ollut elinehto näiden vuosien varrella. Lääkäri on paljon muutakin, kuin lääkkeiden määrääjä ja keuhkojen kuuntelija. Parhaimmillaan lääkäri tuntee potilaan, potilaan perheen, on tukena, kuuntelee, keksii ratkaisuja, auttaa.