LÄHTÖLASKENTA: kohti pohjaa

Eilen esitin Allergialasten FB-ryhmässä kysymyksen; “Tiättekö sen tunteen kun tahtois vaan kääntää selkänsä tälle kaikelle ja olla kuin ei mitään? Sulkea silmänsä oireilta ja toivoa, että ne katoais yhtä nopeasti kuin ilmestyikin?”

HYVÄSTÄ TILANTEESTA KOHTI POHJAA

Vein Leon päiväkotiin, koska niin lääkäri eilen selkäni takia kehotti tekemään. Selkäni on kiusannut jo kuukauden päivät, mutta eilen se yltyi siihen pisteeseen, että hylkäsin Google-tohtorin ja menin ihan oikealle lääkärille. Hän laittoi lähetteen fysioterapiaan, jonne pääsen jo ensi viikolla. Joten homma hanskassa; ehkäpä tämä selkä tästä korjautuu. En kuitenkaan tänään tahdo kirjoittaa omasta selkäsärystäni; palataan siihen joskus toiste. Nyt tahdon kirjoittaa siitä, kuinka lapseni tilanne näytti jo paremmalle, kuinka tunnelin päässä näkyi jo valoa, mutta kuinka nyt suunta tuntuu olevan kohti pohjaa.

Nyt olen vienyt kroonisesti oireilevan lapseni päiväkotiin, istun sohvan nurkassa nyyhkien kirjoittamassa tätä postausta, kupillinen teetä lohtunani. Olen kirjoittanut ja jakanut meidän eteenpäin menon harppauksia. Siitä, kuinka lapselleni sopii 15 ruoka-ainetta, kuinka nyt suunta tuntuisi olevan oikea, kuinka kivut on vähäisempiä ja elämä sen kautta iloisempaa. Iloitessani unohdin jo miltei sen todellisuuden, että tämä kaikki saattaa sortua koska tahansa. Tässä nyt kuitenkin istun ja alan tajuta, miten heikolle kokonaisuus jälleen näyttää.

MIKÄ NYT SIIS ON?

Aloitin postauksen tuolla selän kääntämisellä ja silmien sulkemisella. Sitä olen nyt tehnyt joitakin päiviä. Sulkenut silmäni huonoilta öiltä, kipeältä vatsalta sekä punoittavalta naamalta. Olen halunnut uskoa tämän kaiken johtuvan vain päiväkodin aloituksesta; onhan se nyt raskasta! Annoin tämän kaiken mennä sen piikkiin, vaikka myönnän takaraivossa kolkutelleen “Entä, jos tämä onkin jotain muuta..”. En kuitenkaan tahtonut antaa sille ajatukselle tilaa. En tahtonut uskoa, että ottaisimme suuntaa jälleen kohti pohjaa. Minulla kuitenkin on edelleen osan hetkeä iloinen poika, joka kertoo rakastavansa äitiä. Valitettavasti tämän lapsen kohdalla ei hymy taida olla mittari; se ei koskaan hyydy kokonaan. Ehkä hetkeksi pahimpina hetkinä, mutta hänen perusominaisuutensa on tämä elämänilo.

Eilen illalla tuli ensimmäinen kovempi kipuitku-nukkumaankäynti. Se lohduton itku, kokonaisvaltainen kipu.. Se kaikki oli jälleen käsin kosketeltavissa ja repi sydämeni rikki. Tämän piti olla jo mennyttä! Tämä oireilu loppui parasiitin häätämiseen.

JOKO ARVAATTE SUURIMMAN PELKONI?

Parasiitti. Dientamoeba fragilis. Voi kyllä, sitä pelkään tällä hetkellä. Ensimmäinen huono yö ajoittuu täyden kuun aikaan; sattumaa tai ei, niin aika sopivasti taas. Ripuli on palannut, vatsakivut on palannut, turvotus on lisääntynyt, vessakiire on taas läsnä.. Jatkanko listaa? Lapselleni on palannut ne oireet, jotka jo katosi hyvin pitkälti keväällä häädettyämme parasiitin. Jos se nyt on tuo samainen hirvitys, niin todennäköisesti siitä osa on selvinnyt antibiootti-kuurista piiloutumalla ja on nyt päässyt aktivoitumaan uudelleen. Pelkään, kyllä, myönnän. Parasiitin häätäminen oli raskasta puuhaa ja se ei varmasti ole helpompaa uudella kierroksella, jos sellaiselle joudutaan lähtemään.

Maanantaina menemme käymään lääkärillä ja toivottavasti saamme sieltä kontrollin tähän parasiittiin. Ja jos parasiitti ei ole oirehdinnan takana, niin mikä? Jokin ruoka? Ulkohomeet? Vai voisiko olla se streptokokki, jos se on ollutkin oikeasti aiemminkin olemassa ja oireillut? Ei, en todella tiedä. Streptokokkiin en usko, kun lääkäritkään ei usko sen koskaan olleen oireiden takana. Oireista annettiin kunnia parasiitille kerta.

TÄÄLTÄ NOUSTAAN TAAS

Eilen illalla tämä maailma näytti kovin mustalle ja harmaalle, kun itkin tässä samaisessa sohvan nurkassa. Tämän postauksen alussa maailma näytti edelleen harmaalle ja mustalle. Mutta nyt melkein tuntia myöhemmin alan taas löytää taistelutahtoni. Sisäinen leijonaemoni nostaa taas päätänsä ylväänä ja muistuttaa, että täältä me taas noustaan. Aika näyttää, mitä tuleman pitää; löytyykö parasiitti, kaatuuko ruokavalio vai mitä tapahtuu. Mutta nyt me elämme tässä hetkessä ja yritämme löytää syyn tälle takapakille. Luulen, että meidän on pakko karsia uusimpia ruokia ruokavaliosta + vähentää parsakaalia, koska ne minua epäilyttää ehkä ensisijaisesti. Lapsen kipu on niin kurjaa ja niin väärin, että pakko se on jotakin yrittää; silloin on hyvä aloittaa niistä ruoka-aineista, joista tuo 4-vuotias on alkanut itse kieltäytyä/vältellä. Parasiittitesteissä kuitenkin menee oma aikansa, joten ennen niitäkin on jotain tehtävä.

Mutta kuten sanottu, täältä me taas noustaan joskus. Nyt me mennään takapakkia, mutta olemme nähneet mitä on parempi olo. Tiedän taas, että lapseni voi voida paljon paremmin. Tiedän, mitä tavoittelemme ja mitä kohti tahdomme kulkea. Takapakit kuuluvat elämään ja niitä on varsinkin meidän elämään kuulunut aika monta. Jokainen takapakki tuntuu pahalle ja ottaa koville. Mutta me löydämme taas syyllisen tähänkin pahaan oloon ja korjaamme parhaamme mukaan sen, jotta olo voisi olla jälleen parempi. Lupaan avata nyt silmäni jälleen tälle tilanteelle, hyväksyä suunnan muuttuneen ja taistella, jotta suunta vaihtuisi jälleen.