Muistot raskaudesta

Jälleen on aika kirjoitella kuukausittainen yhteistyö postaus, jonka kirjoittaa samasta aiheesta jokainen Mammalandian bloggaaja (Muiden Mammalandian bloggaajien kuukausi-postauksia pääset katsomaan tästä). Minun blogiani pidempään seuranneet tietävät jo, että minun raskauteni oli aika vaikea ja en todellakaan ikävöi raskautta.

Olen kirjoittanut raskaudestani pientä pohdintaa aikalailla vuosi sitten ja sen pääsee tsekkaamaan TÄSTÄ 🙂 Minulle raskaus tuo päällimmäisenä mieleen sen kivun, menettämisen pelon, tuskan, kyyneleet, sairaalan seinät ja hiostavat sängyt.

Vähän muistin kätköjä kaivellen muistan, kuinka aikaisessa vaiheessa siitä pienestä ihmisen alusta tuli todellinen. Näin hänet ultralla niin monet kerrat jo rv 12-20 välillä, että rakenneultraan mennessä todellakin tunsin sisälläni kasvavan pienen ihmisen. Minulle oli esitelty siihen mennessä jo kaikkea hänessä näkyvää, seurattu useampaan otteeseen tarkkaan hänen sydämen lyöntejään sekä tökitty hänet heittämään kuperkeikkoja kohdussani. Muistan sen tuskan, kun ennen aktiivisen hoidon rajaa makasin sairaalassa, ehkä tusinan kertaa pienen ihmisen alun nähneenä ja osa hoitohenkilökuntaa puhui vain sikiöstä. Heidän silmissään se pieni ihmisen alku, jota pidin jo omanani ja jonka eteen olisin ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa, ei ollut vielä oikeastaan mitään. Siltä se ainakin tuntui.

Kivut, joista kärsin olivat jotain aivan kamalaa. Sitä ei pysty sanoin kuvailemaan eikä sitä varmaan oikeasti kukaan edes silloin ymmärtänyt. Hammasta purren olen kävellyt paikasta a paikkaan b, itkua niellen mennyt portaita ylös ja itkenyt kipua kun kukaan ei ollut näkemässä. Ne olivat älyttömän pitkiä kuukausia tuntea sitä kipua ja tuskaa. Ja monelle liikkeet olivat iloinen asia; minulla ne oikeastaan vain lisäsivät kipua heti alkaessaan. Kipua oli muutenkin jatkuvana; välillä se kipu oli hallittavissa ja välillä se otti voiton, mutta läpi raskauden sitä oli vuorokauden ympäri. Silti iloitsin niistä liikkeistä – ne antoivat aina tunteen, että ainakin sillä hetkellä voisi olettaa pienen voivan hyvin, kun jaksaa liikkua. Ja olihan se ihanaa tuntea sen pienen pepun painautuvan jonnekin tai jalan potkivan ikäänkuin tietä ulos.

Maha oli aika maltillisen kokoinen loppuun asti ja kuinka monelta sainkaan kuulla, ettei niin pienen mahan kanssa saa valittaa kivuista. Uskallan väittää, ettei se mahan koko vaikuta kipujen määrään! Maha lähti kasvamaan aikalailla viimeisen viikon aikana ja jos raskaus olisi jatkunut pidemmälle kuin rv36+, niin olisin varmaan ollut aikamoinen sotanorsu viimeisillä viikoilla, yliaikaisesta puhumattakaan! Nimittäin ainakin itsestäni tuntui, että mahani vähintään tuplaantui siellä viimeisillä viikoilla. Toisaalta ihan täysiaikaisen kokoinen vauva sieltä lopulta tuli, joten kai se tilaakin tarvitsi? 

Raskaus oli pitkä, kivulias, henkisesti älyttömän raskas menettämisen pelkoineen. Lainkaan en kaipaa raskautta enää uudelleen ja tästä kaikesta saa (PITÄÄ!) muistuttaa, jos joskus edes alan haaveilla uudesta raskaudesta.. Tällä hetkellä en edes pysty harkitsemaan asiaa, muistot ovat aivan liian vahvoja vielä. Olen kuitenkin kuullut sanat  älä ikinä sano, että ei koskaan. Sen vuoksi en päätä tätä juttua sanoihin EI IKINÄ ENÄÄ, vaikka kuinka tahtoisin.

Minun raskauteni kuitenkin kannatti, koska todellakin sain jotain maailman ihaninta sen kaiken kivun ja tuskan päätteeksi <3 En kadu sitä, että siihen lähdin vaikka se oli täyttä tuskaa. Ilman sitä tuskaa minulla ei olisi tuota pientä jo taaperoksi ehtinyttä poikaa <3