Saako äiti uupua?

Kun kukaan ei arvosta. Kun kukaan ei välitä. Kun kukaan ei ymmärrä. Kun ketään ei kiinnosta.

Uin aika syvissä vesissä hetki sitten, kun uupumus yritti viedä voittoa. Ei ollut kaukana, että olisin vajonnut ja antanut uupumuksen voittaa. Se oli pelottavan lähellä. En jaksanut enää siivota sitä vähääkään, en jaksanut tehdä itselleni ruokaa, enkä oikein jaksanut tehdä lapsellenikaan ruokaa ja pelkkä sängystä nouseminen alkoi tehdä tiukkaa. Jokainen aamu oli taistelua, illat meni väsyneenä kiukutellen ja aikaisin unille käyden.

Tuntui, kuin kaikki kaatuisi. Kaikki alan ammattilaiset nosti kädet pystyyn yksitellen, edes MSAS-testi ei pystynyt antamaan meille oikein mitään eväitä jatkoon, lapsi oireili epämääräisesti ja kaiken päälle tuntui ettei kukaan ymmärtänyt minua. Kukaan ei osannut jakaa fiiliksiäni, kukaan ei ymmärtänyt väsymystäni, kukaan ei osannut korjata Leon suolistoa.. Tuntui, kuin olisi ollut tyhjän päällä ja yksin. 

Onneksi sain levätä, onneksi toinen ihminen lopulta otti kopin olotilastani ja omalla toiminnallaan on nostanut minut niistä syvistä vesistä ylöspäin. Olo alkoi helpottaa, kun en kokenut enää olevani 100% yksin tämän kaiken kanssa. Mietin jo kaiken hylkäämistä ja toteavani vain “yrittäkää pärjätä”. 

Nyt kuitenkin olen nousemassa kovaa kyytiä tästä kuopasta ja ottamassa voittoa uupumuksesta. Edelleen voimavarat on rajalliset ja tosissaan joutuu miettimään, että mitä kaikkea pystyy. Edelleen taakka on raskas, mutta erona on se, että nyt koen selviäväni ja jaksavani jälleen. En ole yksin ja joku arvostaa tekemääni työtä. Ja tuntuipa muuten hyvältä myöntää rehellisesti, että vaikeaa on ollut. Mutta tämäkin vaikeus on tehnyt minusta vain vahvemman ihmisen.

Tsemppiä jokaiselle, joka kokee samoja fiiliksiä. Jokaiselle joka keikkuu uupumuksen rajamailla. Kaikille allergisten lasten vanhemmille ainakin tahdon sanoa, että yrittäkää jakaa sitä taakkaa ja olkaa armollisia itsellenne <3 Tämä on raskas tie kuljettavaksi.