Kipu, joka syö sisältäpäin

Yritän saada purettua sanoiksi, miltä tuntuu valvoa kipeän lapsen vierellä ja vastaanottaa toisen pahaaoloa päivittäin. Tiedän jo valmiiksi, etten täysin pysty siihen, koska sanat eivät yksinkertaisesti tule riittämään. Blogi on perustettu alunperin oman mielenterveyteni vuoksi ja tämä kirjoitus on kirjoitettu pelkästään sitä silmällä pitäen; tavoitteena saada omaa pahaa oloa ulos. Nyt olen 2,5 vuotta vastaanottanut toisen kipua ja tuskaa, vaihetelevissa määrin ja pakko yrittää edes purkaa sitä ulos.

Meillä on öitä, kun vain heräillään. Ne väsyttää ja pidemmän päälle ne aiheuttaa fyyisen väsymyksen. Siitä kuitenkin ehkä vielä selviäisi ja se oikeasti olisi vain fyysistä väsymystä, vaikka varmasti sekin pidemmän päälle kävisi vaikuttamaan päähän. 

Sen sijaan kun fyysiseen väsymykseen lisätään henkinen puoli, niin.. Se käy raskaaksi! Se tuska ja ahdistus, kun vastaanottaa pahimmillaan yöt ja päivät läpeensä toisen pahaa oloa. Yrittää lohduttaa, olla lähellä, olla turvana. Sitä antaa itsestään aivan kaiken, jotta jaksaa olla toiselle läsnä niinä kipeinä, tuskaisina hetkinä. Se kamala tunne, kun todellisuudessa ei pysty auttamaan toista yhtään mitenkään. Toisen kipu vain on ja pysyy, toinen itkee ja huutaa kipuansa ja yhtään mitään et pysty tekemään. Korkeintaan halaamaan ja juttelemaan, voi yrittää saada ajatuksia käännettyä pois kivusta. Sitten jossain vaiheessa muistaa, että se kivusta huutava on oikeasti vasta 2,5v lapsi, jonka ei todellakaan pitäisi ylipäänsä kokea sellaista kipua. Ei ainakaan näissä määrin.

Kello voi olla kaksi yöllä, kun meillä huudetaan “Äiti! Lääkäriin!” ja siinä yrität sitten sanoa pienelle taaperolle ettemme voi nyt lähteä lääkäriin ja edes lääkäri ei voi auttaa. Toinen uskoo lääkäriin ja lääkäreiden kykyihin auttaa; tuntuu, kuin sitä uskoa yrittäisi itse horjuttaa sanomalla, ettei edes lääkärit voi auttaa. Mutta kun se on totuus niinä hetkinä; edes lääkäri ei voi auttaa. Seuraavaksi samainen pieni taapero saattaa alkaa huutamaan “Äiti! Lääkettä!” Siinä kohti sitä on itsekin jo melkein kyynel silmässä ja sanoo, ettei meillä ole lääkettä, joka nyt auttaisi. Painokkaasti taapero yrittää sanoa, että “auttaa! Lääkettä. auttaa!” Hän uskoo koko sydämestään, että lääkkeet auttaisivat; sen takiahan hän niitä kiltisti ottaa monta kertaa päivässä. 

Ja kun kukaan ei pysty ymmärtämään. Tai sille se tuntuu. Kukaan ei pysty ymmärtämään, mikä henkinen taakka on vastaanottaa toisen tuskaa öin ja päivin. Kuinka raskasta on olla se, joka saa 98% toisen kivusta vastaanotettavakseen. Sitä vain kuuntelee toisen itkua, pitää toista lähellään, katsoo kipua silmästä silmään, näkee tuskan koko pienessä ihmisessä. Sitä toivoo, että voisi ottaa edes osan kannettavakseen.. Pahinta on se, että tuo lapsi valittaa, itkee ja huutaa kipuaan vasta sen ollessa jo oikeasti kovaa. Hän lienee jo turtunut pienempään kipuun ja sekin satuttaa itseä, kun vähänkään käy asiaa miettimään. Ei tämän ikäisen pitäisi olla kipuun turtunut.

Teen kaikkeni ja annan kaikkeni, jotta pystyn vastaanottamaan lapseni tuskaa. Mutta totuus on se, että se syö minua sisältäpäin ja kovaa. Onneksi olen vahva ja onneksi olen äiti; se kaikki antaa minulle voimaa jaksaa tämän läpi, jaksaa olla lapseni tukena jokaisena yönä <3 Muuhun minusta ei sitten juuri olekaan, tämä syö kaikki voimat. 

Jos jotain toivoisin, niin sitä, että jollain lapseni kipu saataisiin hallintaan. 

Kipu saataisiin pois.