Taapero verikokeella, meidän vinkit
Leolta on otettu verikokeita useamman kerran hänen elämänsä aikana ja joka kerran ne sujuvat paremmin. Ehkä tässä auttaa, kun se touhu tulee tutummaksi ja tajuaa, ettei se ole niin kamalaa. Leolta on kuitenkin otettu viimeisen kuukauden aikana kolmesti verta ja pakko todeta, että eiliset sujuivat jo kohtuullisen helposti. Siksi tahtoisin jakaa muutaman vinkin, mitkä meillä ovat toimineet 🙂
Eilen Leolta otettiin 7 tai 8 putkea verta, jos muistan oikein. Joten hetken siinä penkissä sai istua ja lohduttaa pientä taaperoa, jolla oli suru. Pakko todeta, että eilen Leolla oli jälleen aivan todella taitava näytteenottaja ja se nyt tietenkin näkyy monessa asiassa; äidin luottavaisuudessa, lapsen fiiliksessä ja näytteenoton sujuvuudessa.
Tärkeintä mielestäni on pysyä itse rauhallisena. Se vanhemman rauhallisuus ja luotto välittyy sille lapselle, koska lapset ovat aikamoisia vaistoajia luonnostaan. Ensimmäisissä verikokeissa joskus reilu 1,5v sitten en varmastikaan ole osannut olla rentona itse ja se on näkynyt järkyttävänä huutona lapsessani. Eilen koen olleeni hyvinkin rauhallinen ja luottavainen siihen, että näytteenottaja on hyvinkin taitava ja verikokeet saadaan otettua hienosti. Uskon sen rauhottaneen myös omaa taaperoani.
Kiinnipitäen vai ei? Aina sanotaan, että “ei lasta satu, vaan pahinta on se kiinnipitäminen” ja pakko sanoa, että meilläkin on näin. Nimittäin edelliskerralla, kun verikokeita otettiin niin Leo istui sylissä ja oikeastaan pidin kiinni ainoastaan kädestä, johon neula laitettiin. Eikä Leo tällöin yhtään rimpuillut vastaan ja sama tapahtui eilen. Toinen hoitaja otti näytteet, toinen piti kevyesti kädestä kiinni ja Leo istui sylissäni. Aikaisemmin olen yrittänyt pitää kiinni käsistä, jaloista ja päästä, kuten on käsketty; lopputuloksena täysillä vastaan pyristelevä taapero. Meillä toimii rento ote ja lähinnä vain sylissä pitäminen.
Puhu lapselle rauhallisesti koko toimenpiteen ajan. Koen tärkeänä, että lapsi kokee äidin/isän/muun rakkaan olevan koko aika lähellä ja höpöttelevän hänelle rauhallisesti. Itse ainakin kehun kuinka hienosti menee, yritän saada lapseni kiinnostumaan jostain mitä ympärillä näkyy, kerron toimenpiteen olevan pian ohitse jne. Leo huutaa sydäntä särkevästi koko verenoton ajan ja koen tärkeänä, etten anna sen näkyä itsessäni vaan pysyn rauhallisena ja lohdutan pientä itkevää ihmistä 🙂
Verikokeen jälkeen jotain kivaa. Meillä toimii kun lupaa, että verikokeen jälkeen pääsee vielä leikkimään odotusaulaan kivoilla leluilla ja katselemaan kaloja. Tällä se surkea olo unohtuu nopeasti ja jää hyvät fiilikset seuraavaa kertaa ajatellen.
Emlasta minulla ei ole kokemusta, siihen en ole koskaan lähtenyt. En koe, että verikoe sattuisi sen vertaa että moinen on tarpeen. Olen kuullut niin paljon siitä, kuinka se vaikeuttaa verisuonen löytämistä ja/tai veren saamista, että koen sen vähän +/- juttuna. Toki joku voi kokea tämmöisen loistavana keksintönä ja en yhtään sano etteikö voisi olla 🙂
Ja sanottakoon vielä; minua itseäni auttaa hurjasti ajatus siitä, kuinka verikokeista voi selvitä jotain ja ne on oikeasti tarpeelliset ottaa säännöllisesti. Se rauhottaa omaa mieltä ja häivyttää “taas täytyy kiusata pientä ihmistä” –olotilaa.
Miten teillä on sujunut verikokeet lapsen kanssa?
Kommentit (10)
Hyviä vinkkejä, nuo on varmasti aina vaikeita tilanteita pienen lapsen kanssa, mutta tärkeintä on tosiaan olla itse rauhallinen niin lapsikin vaistoaa sen olotilan 🙂
Juu, ei se kivaa ole kun otetaan verta tai muuta, mutta välillä välttämätöntä 🙂
Poikani käy Taysissa säännöllisesti kokeissa, siellä yksikössä labrahoitajat ottavat pelkästään kokeita lapsista, hyvin ovat kyllä miettineet asian sisustuksen ja vanhempien ohjeistuksen kannalta. Meillä käytetään Emlaa ja sillä on kyllä säästytty varmasti pahimmilta itkuilta, koska lapsi ei huomaa toimenpidettä. Sitten kun ankkakuvat ei enää seinällä kiinnosta ja sattuu katsomaan käteensä niin siitähän se vaikerrus sitten alkaa. 🙂
Onpa kiva kun on huomioitu lapset tuolla tavalla! Varmasti lapsellekin niin paljon mukavampaa! 🙂