Imetyspettymys

Olen tahtonut pitkään kirjoittaa aiheesta imetyspettymys, mutta en ole ollut siihen valmis aiemmin. Pettymys on ollut sen verran suuri, etten yksinkertaisesti ole kyennyt (okei, aivan pienesti olen sivunnut imetystä tässä jutussani keväällä). Nyt kuitenkin koen olevan tämän postauksen aika, vaikka aihe on minulle hyvin arka ja nostattaa ison kasan tunteita pintaan. Kun imetys ei onnistu halusta huolimatta, niin tunneskaala voi olla hyvinkin laaja.

Muistan, kuinka raskausaikana jo stressasin “Entä jos imetys ei onnistukaan?”. Silloin moni ihminen minua lohdutti, kuinka se valtaosalla onnistuu, jos vain tosissaan tahtoo. Ja minähän tahdoin, koska tiesin mm. äidinmaidon olevan parasta ravintoa pienelle ihmiselle. Luin imetyksestä jonkin verran, juttelin aiheesta neuvolassa ja kuuntelin muiden ihmisten kokemuksia. Koin saaneeni riittävästi tietoa.

Lapseni syntyi sektiolla rv 36+2 ja maitoa ei alkanut tulla. Synnärillä oli aivan ihana henkilökunta, joka mittasi tiuhaan Leon verensokereita ja maidonnousua odotettiin tasan siihen asti kuin se oli mahdollista terveyden kannalta. Jossain kohti kuitenkin oli annettava luovutettua äidinmaitoa. Maito ei yksinkertaisesti noussut. Lisämaito vaihtui jossain kohti korvikkeeseen. Sydäntäni puristi ja minuun sattui, kun lapseni sai heti kättelyssä osan maidostaan korvikkeena enkä pystynyt ruokkimaan häntä omalla maidollani. Maitoa alkoi nousta hiljalleen, mutta hyvin niukasti. Leo oli todella väsynyt ensimmäisinä elinpäivinään eikä jaksanut hetkeä enempää kokeilla imeä. Minä yritin pumpata ja saldona oli tippa tai kaksi. Jokainen tippa antoi kuitenkin toivoa ja tein kaikkeni. Muistan sen kivun rinnoissani, mutta en antanut sen haitata, koska se on ihan normaalia alussa ja halusin saada maidon nousemaan.

Kotiuduimme ja päivät kuluivat. Yritin imettää, pumppasin ja sen lisäksi annoimme lisämaitoa pullosta tahdistetusti. Yksinkertaisesti maitoni ei vain riittänyt, vaikka mitä tein. Olin ihokontaktissa lapseni kanssa 24/7, hörpin imetysteetä, kyselin apuja Imetyksen tuen FB-ryhmässä, kysyin apuja muutamalta kaverilta, kysyin apuja neuvolassa ja parhaimmillaan pumppasin maitoa yötä päivää. Silti se maito ei vain riittänyt. Itkin, yritin, tein kaikkeni.

Korviketta alkoi mennä yhä enemmän, lapseni raivosi rinnalla ja koin epäonnistuneeni. Sitten alkoi painaa valvotut yöt, stressi, itkuinen vauva ja kaikki muu; ne eivät ainakaan helpottaneet asiaa. En ikinä tule unohtamaan niitä tunteita ja valutettuja kyyneleitä, jotka silloin kävin läpi.

4,5kk taistelimme osittaisimetyksellä ja se todellakin oli taistelua. Taistelin jokaisen tipan eteen, jota lapseni sai äidinmaitoa. 4,5kk kohdalla kuitenkin lopetimme sen kokonaan; silloin puhuttiin määrällisesti enää muutamasta tipasta. Ei se ollut sen tuskan arvoista. Hyvin lapseni kasvoi myös korvikkeella ja sai samalla tavalla läheisyyttä; en koe lapseni menneen pilalle vaikka onkin pitkälti korvikkeella ruokittu.

Jälkikäteen olen yrittänyt asiaa käsitellä; lapseni oli ennenaikainen, lapseni syntyi sektiolla ja todennäköisesti lapseni oli maidolleni myös allerginen. Siinä on kolme mahdollista syytä sille, ettei imetyksemme onnistunut. Tai sitten minulla ei yksinkertaisesti vain tullut riittävästi maitoa, sekin kuitenkin on mahdollista.

Minä jatkan edelleen asian käsittelyä, koska täysin yli en voi sanoa siitä olevani. Edelleen minua satuttaa, kun jossain joku sanoo esim. “Imettäminen on omasta halusta kiinni, jos sen eteen tekee töitä niin varmasti kaikki siinä onnistuu. Ei se mitään helppoa ole, mutta kyllä kaikki pystyy!”. Ei se vain mene niin. Valtaosa pystyy, mutta ei kaikki. Tässä kohti kuitenkin pystyn olemaan iloinen ja ylpeä jokaisesta tipasta, jonka lapseni sai äidinmaitoa.